lauantai 29. huhtikuuta 2017

Tuhat tapaa meinata kuolla - Arvaa kuka?

Luulis, että kymmenessä vuodessa tähän olisi ehtinyt jotenkin jo tottumaan, mutta ei. Se on aina ihan yhtä perseestä valvoa yötä ja laittaa pitkävetoa siitä, kuinka monta koiraa on elossa vielä aamulla. Meidän elämää vähänkään blogin kautta seuranneet tai edes etäisesti tosielämässä tuntevat tietävät tässä kohti jo aivan varmasti kenestä on kyse.

Kyllä. Rouva Porokoiran "Kuinka yrittäisin kuolla tänä vuonna" -projekti iskettiin vahvasti tulille.

Eilen käytin koirat iltapäivällä ulkona ja lähdin tappeluhommiin. Illalla palattuani kotiin kaikki kolme hörökorvaa olivat vallan iloisia ja niin normaalin oloisia, kuin nyt mahdollista on. Menin suihkuun, mutta jouduin jättämään peseytymisen kesken, kun suihkun kohinan läpi kuului ihmeellistä kolinaa. Ihan kuin joku olisi paiskonut jotain keittiössä.

Hiippailin paikalle ja Birre seisoi harottavin jaloin normaalilla nukkumapaikallaan keittiön pöydän alla ja törmäili tuolien sekä pöydän jalkoihin. Huomasin, että peruuttaminen oli sille täysin mahdotonta. Autoin horjuvan koiran pois sokkelosta ja autoin sen olohuoneen matolle. Tuli ihan vallan elävästi viime kesän sieniepisodi mieleen, kun katsoin hädin tuskin makuulta ylös pääsevää koiraa, joka kaatuili oikealle ja vasemmalle.

Parasta. Tää on parasta.










Kiedoin heiveröisen mummokoiran vilttiin ja makasin lattialla sen vieressä, silittämällä sen sai rauhoittumaan. Syke oli normaali, hengitys normaali, kropassa hyvä neste ja ruokahaluakin löytyi. Tein päätöksen jäädä vielä katsomaan, mihin tilanne kehittyy. Tällä kertaa pää ei heijannut, eikä silmät vilkkuneet puolelta toiselle. Tasapaino vaan tuntui yhtäkkiä kadonneen täysin.

Tunnin sisällä kehon hallinta palautui ja Birre pääsi jo omin avuin lattialta ylös. Hetken liikkuminen oli horjuvaa, mutta aamulla mummu oli taas ihan normaalin oloinen ja liikkui ulkona omasta tahdostaan reippaasti juosten ja hyppien. Se on juonut, syönyt ja tehnyt tarpeensa ihan normaalisti.

Hämmentävintä tässä on miten täysin yhtäkkiä oireet iskivät. Viime kesän sieniseikkailun jälkeen Birre ei ole oireillut mitenkään. Syksyllä huomasin siltä pari kertaa kutsuttaessa kuuloharhan, kun se ei heti hahmottanut äänen tulosuuntaa, mutta ei muuta. Senkin voisin hyvin laittaa iän piikkiin. Mummu on ollut iloinen, ärsyttävä ja niin täynnä elämää, että junioriosasto on ollut hätää kärsimässä riehakkaan rouvan kanssa. Ja nyt totaalinen hetkellinen romahdus ihan muutamassa minuutissa.

Tää on vähän ankeeta taas istua pitkää päivää töissä. Ajatus karkaa vähän väliä kotiin ja mietin jo valmiiksi sitä hetkeä, kun astuu kotiovesta sisään, että mitä siellä on vastassa. Oliko kyseessä joku yksittäinen...joku, vai joko tää nyt oliskin sitä kuuluisaa lopun alkua. Se kun on päätetty jo aikaa sitten, että isoja ja/tai kalliita tutkimuksia ja toimenpiteitä mummokoiralle ei enää tehdä. Viime kesänä olin jo päättänyt päivän lopetukselle, mikäli sienistä aiheutuneet huojumiset ja muut kamankäytön oireet eivät olisi kadonneet. Ja nyt joutuu taas miettimään, mihin se raja vedetään, jos tästä saadaan useamminkin toistuva riesa.

Laitoin ystävälleni eilen illalla kuvan mummun raakileesta ja sanoin, että en ihmettelisi, vaikka se kuolisi nyt käsiin. Se näytti niin väsyneeltä ja aivan totaalisen luovuttaneelta. Ja kuten ystäväni sanoi, ton koiran iällä ja terveyshistorialla kyseessä voi olla mitä tahansa. Sienien vaikutuksia, jotain selkäydinperäistä, vaikka borrelioosia tai mikä ettei esimerkiksi aivokasvaimia.

Taas mennään päivä kerrallaan. Viime kesän jäljiltä olikin jo taas liian turvallinen olo ehtinyt tulemaan ja olen juhlinut harva se päivä mummun elämäniloa ja riemua. Palauteltiin naama edellä maanpinnalle.

P.S. Eräs tosimies Pohjanmaalta ei kestänyt. Se keräsi välittömästi vähintään kolme galaksin murheet harteilleen ja meinasi musertua kaiken sen huolen painosta.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Aina niin luotettava, rakas mummu ♥

Hiljaiseloa. On keskitytty olennaiseen, on niin paljon asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin blogi(t). Näitä kirjotellaan, jos sattuu jaksamaan ja ehtimään.

Rauhallinen ilta toimistolla antaa siihen nyt mahdollisuuden ja on aihettakin, kun mummokoira sai mut tänä aamuna pakahtumaan rakkaudesta. Rouva Porokoira ei ole malliesimerkki loistavasta hermorakenteesta. Se ahdistuu, paineistuu, on rasittavan herkkä ja ihmisiä kohtaan välillä jopa enemmän arka kuin edes vain varautunut.

Mutta koiraa mummu puhuu. Voi kuinka hyvin puhuukaan. Aamulla mutkaisella metsäosuudella kuului nimeltä huutelua ja yhtäkkiä mutkan takaa tupsahti tielle kaksi irtokoiraa. Kaukon ja Bean pidin kiinni ja tuupin jalalla ne pysymään mun takana, mutta Rouvashenkilön päästin irti hihnasta kaksin lähestyessä meitä. Kuonostaan jo harmaantunut uroskarkulainen saapui paikalle ensin vähän turhan jäykin jaloin, mutta mummu hoiti tilanteen.

Birre käveli tulokasta vastaan tyynen varmasti, rauhoitellen ja hyvin miellyttävin elein. Uroksen asenne pehmeni hentoisen mummelin edessä ja haistelivat toisiaan hyvin ystävällisissä merkeissä. Tällä välin koirien ulkoiluttaja ehti riittävän lähelle käskyttämään koiransa pois. Ja hänelle kiitos mainiosta toiminnasta, ei tosiaan jääty etäälle huhuilemaan, josko ne omat kullannuput joskus haluaisivat ehkä mahdollisesti tulla takaisin, vaan ne todella käskytettiin pois meidän luota. Ihminen myös huikkasi ääneen pahoittelunsa, jotka kuitattiin hyväntuulisesti vastaanotetuksi. Vahinkoja sattuu ja nämäkin tilanteet voi hoitaa loppuun tyylillä. No hard feelings.

Vierailijoiden kääntyessä pois tilanteesta jatkoi mummu hyväntuulisesti puskien haistelua ja keppien mussutusta. Täysin vasten Rouvan tahtoa rutistin sitä ja pussasin siltä posken ruttuun. Kaikesta ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta se vaan on niin luottopossu. ♥

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuvia tärkeän päivän kunniaksi
















Niin ja ai miksi tänään on tärkeä päivä? No siksi, että minun rakas pieni nelijalkainen pala iloa ja aurinkoa täyttää tänään 7 vuotta. Kuinka monesti on matkan varrella hermot kärvähtäneet tuhkaksi tämän härväimen säheltämisen kanssa, mutta vastapainoksi se on antanut käsittämättömät määrät naurua ja rakkautta.

Paljon onnea ja rakkautta laumani ilopillerille, liikkeessä pitävälle voimalle ja ikiomalle valontuojalleni. <3


maanantai 18. heinäkuuta 2016

Mummokoira sienestää - suippumyrkkyseitikki ei muuten ole ruokasieni!

Voi itku, joku kävi just toisen blogin puolelle kommentoimassa, että Koirablogiin pitäisi saada eloa. No tässä sitä tulee, mutta ei järin iloisissa merkeissä.

Koirablogi nukkuu edelleen aika pitkäaikaista talviuntaan, mutta nyt on taas yksi kokemus jaettavaksi. Kuten monet tietävätki, laumaani kuuluu kolme koiraa. Kolmesta koirasta kaikki sairaudet ja onnettomuudet kerää tasan yksi koira. Jos joku kolmesta nyt sattuisi sienestämään ja syömään ainoastaan yhtä Suomen myrkyllisintä sientä nimeltä suippumyrkkyseitikki, niin lotto vetämään, kenen kanssa on taas vietetty unettomia öitä?

Kyllä. Tiistaina 12.7. noin 20min metsästä autoon hyppäämisen jälkeen Rouva Porokoira alkoi levottomaksi. Taustapeilistä havaitsin sen naamalta SEN ilmeen ja tajusin, että nyt on kiire. Niin kiire etten ehtiny pysähtymään, kun koko pienen autoni takakontti oli puhallettu ihan sillä itsellään. Takakontin avattuani normaalisti niin kuuliaisesti poistumislupaa odottava laumani hajaantui paniikissa välittömästi, kun vähän kuono mahtui kontin luukun reunan alta tunkeutumaan.

Birre sinkosi puskaan kyykkimään ja mä nieleskelin oksennusta ja itkua katsellessani sitä paskan määrää takakontissa. Ensin suoraan sanottuna vitutti armottomasti, mutta se vaihtui aika nopeasti täysin puhtaasti sydäntä kalvavaksi huoleksi, kun tajusin missä kunnossa itse koira on. Sen suusta tulvi limaista vaahtoa ja oli selkeästi aivan äärimmäisen pahoinvoiva. Peräosasto sylki pelkkää veristä vettä täysin hallitsemattomasti. Noin 30min metsästä lähdön jälkeen tuli ensimmäinen oksennus joka sisälsi ainoastan limaa ja palasia, jotka noukin sieltä joukosta lähempään tarkasteluun. Siinä suureksi kauhukseni totesin, että sienen palasiahan ne. Ei kuitenkaan näyttänyt kummankaan väriseltä kärpässieneltä ja mun sienitietämys ei ulotu myrkyllisten sienten osalta sen pidemmälle. Seuraava oksennus toi mukanaan myös osan aamuruoasta ja tottakai vähän voikukanlehtiä.

Soitin lekurille, joka neuvoi oksettamaan tyhjäksi ja antamaan lääkehiiltä. Koira autoon ja apteekin kautta kotiin. Suolapallo kurkusta alas ja se toimi halutulla tavalla ihan muutamissa minuuteissa ja Birre oksensi lopulta itsensä kokonaan tyhjäksi. Jouduin laittamaan sen kylpyhuoneeseen, koska äärimmilleen rasitettu suolisto tiputteli verensekaista nestettä pitkin lattiaa.

Tottakai sillä hetkellä, kun nesteytys olisi äärimmäisen tärkeätä, niin Birrehän ei juonut tipan tippaa. Oksentelu ja ripulointi loppui noin 2h episodin alkamisesta ja aloitin ruiskulla pakkojuottamisen. Saatuani ihan hyvän määrän nestettä kurkusta alas se luonnollisesti oksennettiin kaikki ulos. Jes. Ja sama projekti alusta. Aamuyöllä nesteet alko pysymään sisällä ja koira rauhottui väsyi. Suun kautta saatu neste ei kuitenkaan enää toiminut riittävällä teholla, joten Birre kuivui rajusti. Töiden jälkeen keskiviikkona 13.7. ampaisin koira kainalossa eläinlääkäriin ajatuksena hakea nestettä letkun kautta. Tähän väliin lämmin kiitos Eläinlääkäriasema Askeleelle, joka otti meidät vastaan ylimääräisenä ja lopulta porukka venytti työpäiväänsä pitkälle iltaan. <3

Birren vointi kuitenkin romahti radikaalisti ja pelkän nesteytyksen sijaan lähettiin ottamaan myös verikokeita. Askeleen henkilökunnassa sattui olemaan sieniharrastaja, joka oksennetuista sienenpalasista huudahti heti veikkauksensa suippumyrkkyseitikin suuntaan. Aggressiivisen tiedonhaun jälkeen siihen päädyttiin, koska kellään ei tosiaankaan ollut sen parempaa veikkausta ja kuvahakujen jälkeen se todella näytti todennäköisimmältä. Suomen viidenneksi myrkyllisin sieni, lainataan tähän Wikipediaa:


"Suippumyrkkyseitikki sisältää orellaniinia, joka on erityisesti munuaisia vaurioittava hengenvaarallinen solumyrkky. Sienen orellaniinipitoisuus on itiöissä 0,09 %, lakissa 0,78 %, jalassa 0,42 % ja sienirihmastossa 0,03 %. Myrkyt eivät häviä keittämällä eivätkä millään muulla käsittelytavalla. Kokeellisen ja kliinisen myrkytyskuvan perusteella on päätelty, että sienessä olisi myös kortinariini A ja B -nimisiä rengasrakenteisia peptidejä, jotka myös vahingoittavat munuaisia. Kortinariineja on varmistettu esiintyvän muissa seitikkisuvun sienissä.[2]. 
Suippumyrkkyseitikin maku on mieto ja sienen sisältämä myrkky vaikuttaa usein vasta vuorokausien jälkeen sienen syömisestä. Myrkky tuhoaa ihmisen munuaiskudosta ja on vaarallista pieninäkin määrinä. Suomessa tunnetaan ainakin kolme suippumyrkkyseitikin aiheuttamaa kuolemantapausta. Noin kolmasosalle myrkytyksen saaneista potilaista jää pysyvä vaikea munuaisvaurio, mutta suotuisissa tapauksissa munuaisten toiminta voi palautua kokonaan tai osittain, ja virtsaneritys alkaa uudelleen[2] [3]."

Alkoi siis välitön huoli munuaisista ja verikokeidenkin mukaan munuaisarvot olivat koholla. Nesteytys tapahtui rajulla tahdilla, kun ensin yksi pussi puristettiin niskanahkaan megavauhdilla ja ranteeseen lyötiin suonensisäistä. Vastamyrkkyähän ei ole, eli voitiin antaa vain tukihoitoa ja toivoa parasta. Neljän tunnin nesteytyksen jälkeen koira oli entistä huonommassa kunnossa ja eläinlääkäri sanoi rehellisesti sen hetkisten tietojen ja koiran kunnon perusteella ennusteen olevan todella huono. Tärkeimpänä hoitomuotona nesteytys munuaisten liikkeellä pitämistä ajatellen, joten sain vaihtoehdoiksi lähteä kotiin toivomaan parasta yön yli ja tuoda Birre seuraavaksi päiväksi takaisin nesteytykseen tai lähteä yöksi yliopistolliseen nesteytykseen. Sekä munuais- että maksa-arvot olivat koholla ja joku maksa-arvo X (en ymmärrä näistä mitään) oli yli 1680 kun se saisi olla korkeintaan 212.


Siinä kohti pääsi itku. Sanoin rehellisesti, että yhtälössä on nyt mukana oma taloudellinen tilanteeni ja ne faktat, että kyseessä on jo muutenkin jatkoajalla oleva koira. Porokoiraksi Birre ei ole vanha, mutta oman sairaushistoriansa valossa puhutaan toinen jalka haudassa olevasta saattohoitopotilaasta. Vihasin itseäni sillä hetkellä, kun jouduin sanomaan ääneen, ettei rahkeet riitä lähteä yliopistollisen päivystykseen, jo yksi yö kun on satoja euroja. Kiitän kyseistä lääkäriä siitä vilpittömästä ymmärryksestä päätökseni suhteen. Päätettiin tehdä voitavamme yön yli, mutta tiesin lähteväni kotiin äärimmäisen heikon ennusteen kanssa. Birre ei pystynyt tässä vaiheessa juurikaan enää kävelemään itse vaan lyhistyi nopeasti makaamaan ja pissalla käydessäänkin meinasi kaatua ilman tukea. Itkun määrällä ei ollut rajoja, kun kannoin velton koiran kotiin.

Toinen uneton yö sujui ihan hyvin ja Birre jopa joi itse. Aamulla torstaina 14.7. kannoin sen pissalle ja suureksi riemuksi rakkoa tyhjennettiin pariinkin otteeseen - ainakaan vielä ei munuaiset olleet poksahtaneet pois pelistä. Heti klinikan auettua paineltiin ottamaan letku takaisin kiinni kanyyliin ja nestettä sisään. Kerrassaan ihastuttava henkilökunta teki melkein aaltoja, koska Birre oli juonut ja pissannut useasti. Munuaisten kannalta siis edelleen hyviä uutisia. Toki neste- ja ravinnehukka teki koirasta edelleen vaisun, mutta vointi oli jo hieman parempi ja jaksoi liikkua omin jaloin melko hyvin. Torstaina kaikkiaan 6h maattiin yhdessä klinikan lattialla - molemmat aika väsyneinä. Toinen myrkytyksen takia ja toinen myrkytetyn vierellä valvomisen takia.


Torstai-iltana otettiin uudet verikokeet ja saatiin oikein hyviä uutisia - munuaisarvot normalisoituneet ja se överisti koholla ollut maksa-arvokin tippunut roimasti. Birren kortisonit osaltaan vaikuttavat tähän maksa-arvoon myös, joten siitä lääkäri sanoi ettei se välttämättä koskaan palaudu viitearvojen sisään, joten se osaltaan selittää sitä. Anyhow, koira porskutti vauhdilla parempaan suuntaan ja taas oli valoa tunnelin päässä!


Paitsi että perjantaiaamuna 15.7. alkoi varsinainen helvetti. Birrellä heitti päässä. Sen näki pitkälle. Sen ollessa makuulla ja pitäessä päätä ylhäällä pää heijasi tasaisesti edestakas. Silmät eivät vilkkuneet puolelta toiselle vaan pysyivät paikallaan. Ilme oli lasittunut, silmät sameat, syvällä päässä ja vähän saman näköiset kuin ihmisellä kun siristelee. Sitten oli aika nousta ylös ja samalla sekunnilla syöksyin ottamaan lennosta kiinni, kun vauhdikas pystyyn nouseminen lähti kallistumaan aivan suorilta jaloilta päin seinää. Koira horjui kuin rajussa humalassa, huojui, hoiperteli eikä jalat toimineet juurikaan. Rappusissa kannattelin koiraa valjaiden avulla hihnan varassa, kun alas mennessä etujalat kyllä haroivat askelmia, mutta takajalat vaan rymysivät holtittomina perässä.

Ulkona suoraan liikkuessa liike oli ihan ok, mutta vähänkin sen kääntäessä päätä meinasi kaatua. Koira horjui koko tien leveydeltä ja jouduin pitelemään pystyssä, ettei kaatunut pissatessa. Paikallaan seistessä koira nyki koko ajan joka suuntaan tasapainoa hakiessa, eli kompassi vatkasi hullun lailla ihan tauotta. Huimaamisen tyyppisestä oireilusta tuli varmasti myös paha olo, koska Birre lakkasi taas syömästä. Onneksi sentään joi hyvin, koska se oli edelleen tärkeintä tässä vaiheessa.

Niin me taas kirmattiin lääkäriin iltapäivällä. Verikokeiden tuloksista pelättiin pahaa rajun oireilun takia, joka kylläkin lievittyi iltaa kohden ja klinikalle päästiin taas kävelemään omin jaloin ja ihanalta henkilökunnalta oltiin pummaamassa ruokaa. Tulokset tulivat takaisin entistä parempina - sekä munuais- että maksa-arvot olivat parantuneet edelleen. Huojumiskohtauksen syyksi epäiltiin kehon yleistä rasitusta ja väsymystä ja neste- ja ravinnehukkaa ja myrkyn tuomaa rasitusta ja sen sellaista monen tekijän yhteisvaikutusta. Ohjeeksi tuli vaan jatkaa samaan malliin tankkausta ja tarkkailua.


Lauantai 16.7. valkeni tasan yhtä synkkänä kuin perjantaikin. Birre huojui kuin tuhannen promillen kännissä, ei meinannut päästä omin avuin ylös ja kaatui monta kertaa. Kynnyksen yli piti avittaa ja takapihan kaksi askelmaa terassilta nurmelle piti avittaa. Pissatessa täytyi pitää pystyssä ja kahdesti kaatui nurmikolle. Sitten se meni juomaan ja kaatui naama edellä vesikuppiin eikä päässyt ylös jolloin sain taas aika vauhdilla rientää pelastamaan. Olin todella avuton ja neuvoton, oireilu ei enää mitenkään päin mennyt väsymyksen ynnä muun piikkiin. Iltapäivää kohden oireilu taas helpotti ja ruokakin maistui vähän. Ympäri vuorokauden onneksi halusi juoda itse ja kävi sen johdosta myös pissalla.

Lauantai-sunnuntai välinen yö oli taas vähän helpompi ja aamuyöllä Birre pääsi jopa hyppäämään itse sohvalle nukkumaan. Sunnuntaina 17.7. aamusta huimauksesta tai hoipertelusta ei ollut tietoakaan. Ruoka maistui heti aamutuimaan, selvisi kynnyksestä ja rappusista itse, kävi pissalla itse ja taisi se siinä kiroilla naapurillekin. Itse jouduin lauantaina kotimatkalla pysähtymään tunniksi nukkumaan autossa, koska koko viikkoon ei ole kovin montaa tuntia ehditty unta kerryttämään vaan torkahdeltu semmosia 10-30min pätkiä siellä täällä ja aloin olemaan varsin aivokuollut. Sunnuntaina lähdin jälleen kerran sydän kylmänä töihin ja on äärimmäisen hienoa yrittää keskittyä työntekoon, kun yrität vaan saada hommat epätoivoisen nopeasti purkkiin, jotta pääsee kotiin jännittämään kuinka monta koiraa on vielä elossa.

Sunnuntaina iltapäivästä Birren vointi oli kuitenkin edelleen ihan yhtä normaali kuin aamullakin ja yhä edelleen iltaa kohden mitään muutosta ei ole tullut. Punkero on ollut taas oma ahne porsasteleva itsensä. Horjumisesta ja tasapainottomuudesta ei ole enää tietoakaan. Tänään löysin sen jo pihalta syömästä maahan tippuneita raakoja omenoita. Kai se saa niistäkin jonkun kohtauksen tai vähintään tukehtuu sellaiseen. Kyseisten myrkkysienten vaikutuksia koiriin kun ei tunneta niin vaikea sanoa mitä helvettiä täällä oikein nyt on taas tapahtunut. Joku myöhäinen trippi joka iski vasta monta päivää syömisen jälkeen? En tiedä. Perjantain eläinlääkärireissun jälkeen seistiin klinikan edessä ja kuunneltiin ukkosta. Mua rupes kaikesta huolimatta väkisinkin naurattamaan, että seuraavaksi tohon koiraan iskee varmaan salama.

Sen tiedän, että mummokoiran sieniretki makso mulle noin 650e ja litroittain kyyneleitä sekä tonneittain murheita. Olen rakastavalla tavalla aivan helvetin raivona tolle possulle, sen tempaukset vie multa mielenterveyden! Maanantaina Birre on edelleen ollut normaalin oloinen, juo mun mielestä aika paljon, mutta muuten en huomaa mitään ihmeellistä. Kontrolliin mennään 1-2 viikon päästä taas ihmettelemään josko myrkky saisi sittenkin jotain tuhoja aikaan. Jännä nähdä, on taas aihetta pitää peukkuja pystyssä.

Loppuun vielä videot ensimmäisistä myrkytysoireista ja viikonlopun humalatilasta. Älkää syökö sieniä. Ainakaan myrkyllisiä. Jos postauksen kuvat ja/tai videot eivät näy tai toimi blogin kautta niin ne löytyy Instagramista (instagram.com/jonnavain).

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hei hei, Koirablogi - ainakin toistaiseksi

Tossa oli kahden viikon pakotettu blogitauko, kun mun läppäri seilasi vahingossa matkalle mukaan pakattuna pitkin maata. Tauon aikana tajusin, että kaipasin ainoastaan omaa elämäntaparemonttiani käsittelevää Miinus kolmekymmentä -läskiblogia - ajatustakaan en keksinyt tai suonut Koirablogille.

Ehkä toi melkeen kolme vuotta töissä koirapainotteisessa eläintarvikeliikkeessä teki tehtävänsä ja oon saanu totaalisen yliannostuksen koiramaailmaa ja -ihmisiä. Keskityn nyt niin täysillä omaan "projektiini", että koirat jäävät tavallaan vähemmälle huomiolle, koska me lähinnä "vaan" lenkkeillään ja puuhastellaan jotain pientä temppuilua, mutta niistä kovin kummoista tarinaa saa blogiin aikaiseksi - etenkin kun ei ole edes kunnollista kameraa, jolla tuottaa miljoonittain kuvia.

Syksyyn asti myös tässä painetaan töitä ihan hitosti. Juoksen aamusta iltaan tukka putkella aina heräämisestä nukkumaanmenoon, joten kahden blogin aktiiviselle pitämiselle on todella vaikeeta pitää aikaa. Mutta yksi ihan valtava syy on ehdottomasti kameratilanne. En itse välitä liiemmin eläinaiheisista blogeista, joissa ei ole kuvia ja/tai videoita, ja vielä vähemmän näen mitään mieltä ylläpitää sellaista itse. Joten josko tässä haaveet toteutuisi ja syksyllä tämä ihan järjetön määrä töitä palkittaisiin uudella kameralla?! :)

Niin tai näin, Koirablogi vaipuu nyt ainakin väliaikaiseen horrokseen. Aikanaan sitten nähdään miten syvästä horroksesta on kyse tai herätäänkö siitä ollenkaan. Alussa linkitetty läskiblogi jatkaa edelleen aktiivieloaan ja varmasti siellä koirakolmikkokin vilahtelee menossa mukana, sinne saa siis toki liittyä joukkoon. :)

Dream Team kiittää ja kuittaa tältä erää!


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Mielensäpahoittajat kylvyssä

Mitä luulette, olisivatko jättäneet pyörimättä paskassa, jos olisivat tämän tienneet?









Beaa sen sijaan harmitti suuresti, kun muut pääsivät ensin kylpyyn ja mikä tärkeintä, sen jälkeen kuivattavaksi! Ihan vaan harmitusta lievittääkseni jouduin sitten "kuivaamaan" Beaa pyyhkeellä, koska se nyt vaan on sen mielestä ihan maailman eniten ihaninta. Porokoirat sen sijaan eivät ihan järin suuresti arvostaneet tämän operaation yhtään mitään vaihetta.


Kauko on jo pitkään tiputtanut karvaa ja vaikka miten furminoin sitä, niin aina sitä pohjavillaa jostain vaan riittää?! Olin jo suunnitellut peseväni koko koiran, mutta nyt se tällä paskarallillaan itse nopeutti tämän suunnitelman toteutumista. Niinpä seuraavana aamuna Kaukon pohjavilla suorastaan räjähti irti! Sitä alko pursuamaan ihan järjetön määrä ja kun harjasin sen, niin karvaa tulvi ihan järjetön määrä. Mutta sitten tuli taas hieno ja kiiltävä päällikarva, kun sen törröttämään nostava pohjavilla oli poissa. Ehkä nyt voi kotonakin imuroida vaan ehkä joka toinen päivä!



Arvostamme koirieni kanssa selkeesti hieman eri asioita aina toisinaan.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Vauhdin hurmaa pyöräilyn merkeissä!

Rouva Porokoira jätettiin tänään kotiin mussuttelemaan herkkuja ja nuorison kanssa suunnattiin ihan kolmestaan metsään pyörän kera. Vauhti pidettiin melko kovana aina hyytymispisteeseen asti, siitä vielä kannustin puristamaan pikkusen lisää, himmailtiin, pidettiin taukoa, jatkettiin taas kovaa ja lopulta spurtattiin pitkällä suoralla vihoviimesetkin jaksamisen rippeet lihaksista. Tai siis, koirat teki tän kaiken, mä vaan fillaroin.

On ihanaa sahailla pitkin metsää vuoroin hiekkatietä ja vuoroin pehmeämmällä metsäpohjalla. Matkalta löytyy myös ojia ja ihmeellisiä kuoppia keskeltä metsää, joissa on vettä. Sekä Kauko että Bea hakeutuvat loistavasti juomaan näihin paikkoihin tai vauhdissa juoksevat niistä läpi ja saavat ainakin sitä varmasti hyvin paljon kaivattua viilennystä raskaaseen suoritukseen.

Lopuksi oli taas ilo katsella rennosti hännät alhaalla isolla liikkeellä ravaavia koiria. Vaikka aika viime metreille asti Kauko jaksoikin vielä sinkoilla ja sekoilla omiaan, mutta saatiin se haluttu "väsynyt ravi" sieltä myös esiin. Siihen rauhaan tuli tosin hetkellinen katko, kun saatiin koko porukka ihan tolkuton slaagi, kun pusikosta juuri koirien kohdalta pinkaisi  tien yli kettu. En välttämättä edes paljoa valehtele, jos väitän sen hännän osuneen Beaa naamaan, niin hiton läheltä se meni!

Vähän vaistomaisesti ärjäsin aika voimakkaan "anna olla!" -käskyn, mutta muuten jatkoin vaan polkemista. Molemmat katteli hännät korkeammalla puiden lomaan pinkoneen ketun suuntaan, mutta liike pysyi koko ajan eteenpäin ja aika pian koko kettu unohdettiin. Ei siitä siis sen suurempaa draamaa.

Rouvashenkilö oli kotona ihan hyväntuulisena eikä oletettavasti ottanut lainkaan itseensä moista hylkäämistä - on olemassa mahdollisuus, että se aavisti tiedossa olevan liikunta-aktiviteetin laadun ja oli vain iloinen luvasta jäädä kotiin. ;) Söin ensin itse iltapalaa ja vasta sitten koirat saivat omansa, kun olivat tasaantuneet lenkin jäljiltä. Nyt mulla on taas tyytyväisiä koiria ja sekös tekee onnelliseksi. <3