tiistai 23. lokakuuta 2012

Ainiin, mä unohdin!

Koska kaikki huomio on pyöriny Birren ympärillä, oon ihan kokonaan unohtanu, että mulla on toinenkin koira. Se toinen koira on hyvin energinen, se tarvis tekemistä ja se tarvis huomiota. Nyt se jäi kaikkea sitä vaille todella pitäksi aikaa.

Nyt mulla on tietysti ihan kammottava morkkis siitä, että unohdin maailman sulosimman pienen tyttösen. Unohdin miten sen naama venyy hymyyn ihan vaan jo siitä hyvästä, että sitä vähän paijaa. Unohdin miten paljon se rakastaa juosta vapaana ja miten tarmokkaasti se tekee kaikki annetut tehtävät. Unohdin kaiken moneksi päiväksi, se jo on ihan liian pitkä aika.

Onneks eilen Nova ja Tito anto tsäänssin paikata tätä vääryyttä. Bea löysi Titosta niin samanhenkisen leikkikaverin ettei paremmasta väliä. Sai meinaan juosta kovaa ja vaikka ei Bea ihan täysin vauhdissa kaverilleen pärjännytkään, niin kovasti se yritti pistää kampoihin. Mutta pointtina se, miten ihanan onnelliselta mun pienen pieni koira näytti, kun se sai tehdä juuri sitä mitä rakastaa! Ei siinä voinu ite muuta kuin ilonen virne naamalla seurata kaksikon peltorallia ja nauraa, niin onnelliseksi tekee onnellinen koira.

Näin Titon ensimmäistä kertaa itsekin ja siinä oli hyvin paljon samaa kuin Beassa. Se syöksyi tykinkuulana suoraan syliin, se oli iloinen ja kiltti koira, mä rakastuin siihen täysin (mä oikeutin itseni vimmaamaan sitä ihan urpona, koska Nova tekee saman Bealle, kosto elää!). Kun koirilla on samanlainen tyyli leikkiä niin se on ihanaa katottavaa, siellä ne pinko menemään peltoa edestakas ja voi sitä onnea kun löytyi isoja vesilätäköitä. Bea (tänkkaad..) tyytyy ihan vaan lätäköissä juoksemiseen, kun Tito sen sijaan parkkeeras lätäkköön makaamaa, sitä ei tarttis Bean kyllä oppia, pliis..

Hetken aikaa mulla oli väsynyt ja tyytyväinen koira, joka nukkui sikeesti, syvä tuhina vaan kuului jostain sängyn uumenista. Muutaman tunnin akkujen lataamisen jälkeen mulla tosin oli taas koira täynnä virtaa, mutta nyt se oli hyvin paljon helpommin hallittavissa olevaa virtaa.

Toivottavasti joku kerta saan roudattua kamerankin mukaan, että saa välitettyä edes murto-osan siitä hilpeestä fiiliksestä tännekin.

Ei se ehkä lätäköissä makaa, mut on tääki aika hyvä oivallus!

Joo, se on ihan oikeesti onnellinen kun saa juosta. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti