lauantai 15. joulukuuta 2012

Ihanan huonoja kuvia ja muminaa

Tässä postauksessa nähtävien kuvien laatu on tasan juuri sitä mitä voi olettaa yhdistelmällä yö+lumisade+salama. Ja siinä ohessa mumistaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Birre tossa söi luuta ja siinä ohi mennessäni paijasin sitä selästä. Sen reaktio oli vaan rennosti heilautella häntää ja vilkaistuaan mua se jatkoi luunsa pureskelua. Siitä tuli mieleeni ihmiset jotka kertoo miten niiden koirat vahtii muun muassa niitä ruokiaan ja luitaan, siis myös niiltä omistajiltaan.

Mulle se on ihan utopiaa, etten vois mennä koirieni lähelle riippumatta siitä mitä ne sillä hetkellä sattuukin tekemään. Mikäli ne tuntis tarvetta murista luunsa ääreltä mulle niin tuntisin epäonnistuneeni, jos koirieni luottamus mua kohtaan olisi niin heikkoa.

Joidenkin mielestä se on jotenkin ihan normaalia. Kuinka joku asia on koiralle "niin suurta herkkua" että se murisee omistajilleen ja juoksee karkuun, ettei menetä sitä. Mun mielestä siinä kohti on joku mennyt pahasti vikaan. Minkä takia koira kokee ihmisen uhkana? Murina on varoitus (se on jo aika voimakas varoitus, koska ihmiset harvoin osaa lukea niitä äänettömiä pyyntöjä pysyä kaukana), mutta voisko joku vähän valaista mua että mikä johtaa siihen, että koira kokee tällästä epävarmuutta ihmisiään kohtaan?

Emmä tiedä mitä noiden ruokajuttujen kanssa pitää tai ei pidä tehdä. Kyllä mä joskus lueskelin siitä miten pennun kanssa pitäis harjotella ruokakupin ja luiden pois ottamista, mutta enpä mä koskaan sitä tullu (onneks) harjotelleeksi. Ne on aina vaan jotenki...ollu. Kyllä mä aina toisinaan oon napannu kupin pois kesken kaiken lisätäkseni sinne jonkun unohtuneen öljyn tai muun ja sitten palauttanu kupin. Tai kun luusta on jäljellä enää klöntti josta tiiän ettei sitä tuu syötyä kuitenkaan, niin noi molemmat tuo mulle ne jämät suoraan käteen pyytämällä. Ei puhettakaan että mä täällä juoksisin kummankaan perässä kaivamassa murisevasta suusta luunjämiä.

Birre sai aikanaan komentaa Beaa monessakin asiassa kun Bea oli pentu. Luotan Birreen todella korkeilla prosenteilla ja tiedän sen olevan loistava pentujen kanssa. Se komentaa oikein: uskottavasti, tarpeeksi jämäkästi, mutta ei ole pelkoa fyysisistä vahingoista. Tiedän että kaikilla ei näin onnellista asemaa ole, mutta mä annoin Birren itsensä komentaa omalta kupiltaan pennun pois. Mä en olis sitä ikinä osannu tehdä niin tehokkaasti, että se olis menny sinne apinan jakeluun kertaheitolla. Birre varotti äänettömästi pari kertaa, pentu ei uskonu, Birre ärähti ja se oli siinä. Sen jälkeen Bea korkeintaan kaiholla katseli kauempaa Birren ruokailua. Nykyään riittää sen vähän viileämpi katse, niin Bea poistuu vähin äänin paikalta.

Pehmeät ruuat noi saa syödä samassa tilassa, mutta luut noi syö eri tiloissa koska luita syödään niin eri vauhdeilla. Birre jaksaa rouskutella luutaan pitkään ja hartaasti, kun Bea taas muistuttaa enemmän tehosekoitinta. Luiden syöttäminen erikseen on myös luonnollisesti hidastanut Bean ahmimista ja sitä kautta seuraavana päivänä tapahtuvaa liian isojen luun palojen oksentelua. Kun myös Bea malttaa pureskella luut kunnolla, ei tule nieltyä niitä liian isoja palasia joita maha ei jaksa sulattaa. Näinpä oksentelut on saatu loppumaan täysin.

Myöskään ihmisten ruokia ei ole koirilla asiaa alkaa vahtimaan, koska jos koira vahtii ihmisen lautasella olevaa ruokaa toiselta koiralta, niin kenenkäs ruoka se sillon koiran mielestä on? Näiden kanssa nyt (ylläriii!) ei tätä ongelmaa ole koskaan ollu, mun safkat on mun safkoja ja piste. Kyllä mun lähellä saa olla kun mä syön, mutta ei niitä kukaan ala vahtimaan.

En nyt saa luotua aikaseks mitään järkevää kokonaisuutta tästä tekstistä, mutta ei se mitään. Äsken oltiin iltapissalla lumisateessa ja nyt voin läiskiä niitä hirveitä kuvia. :) Öitä!

Birre tekee lumienkeleitä!





Ihan selkeesti aika mennä nukkumaan... :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti