tiistai 18. joulukuuta 2012

Kiva pikku iltatreeni

Muistin tänään, ettei treenaaminen vaadi siihen nimenomaan tarkoitettua kenttää. Treenaamiseen riittää ihan oma pihan aurattu kääntöpaikka, eikä oo muuten pitkä matka hakemaan lisää mitään nameja tai toista lelua.

Molempien kanssa otin erikseen tänään tossa pihalla lähinnä seuraamista ja luoksetuloa, eli ihan perusjuttuja. Alotin Bean kanssa ja en voi ku ihmetellä, että kuka tota koiraa käy treenaamassa, kun en mä sille koskaan muista opettaneeni seuraamista. Niin se vaan osaa sen. Tiukassa kontaktissa se marssia tikuttaa tossa vieressä ja pysähtyessä perse läjähtää maahan niin että lumi pöllyää alta pois.

Bea tosin on oppinu seuraamaan sellasen pienen välimatkan päässä. Että vaikka sinänsä se seuraa hyvässä kohdassa, ettei mun edellä eikä takana, mutta se vaan on liian kaukana. Tänään sain sitä tuotua paljon lähemmäs itteäni niin, ettei olis enää harakat pystyny lentämään meidän välistä. Bea kelpais ravinsa kanssa vaikka marssittamaan sotilaita, on se niin tahdikasta ja näyttävää askelta.

Toinen Bean kanssa onnistunut juttu oli vetäminen. Bean kanssa ei ole ikinä oikein leikitty vetoleikkejä ja se on suustaan liian pehmeä, mikä esimerkiksi noutamisessa tuottaa päänvaivaa, kun se irrottaa kaikesta liian helposti. Nyt sain sen ensimmäistä kertaa ikinä ihan tosissaan kiskomaan narupalloa! Mun on helpompi käsitellä sitä noin päin, että se pitää ns liian tiukasti kiinni, kuin ei oikeastaan ollenkaan. Haluaisin kuitenkin päästävän irti noutoesineistä vasta pyynnöstä.

Sitäkin on opeteltu, että kun sillä on noudettava tavara suussaan niin olen silitellyt ja koskenut sitä joka puolelle. Tämä sen takia, että vaikka sen sain opetettua pitämään esineitä suussaan pidempiä aikoja, tuppas ne kuitenkin irtoamaan suusta heti kun ojensin käden kohti. Sitten sain edistystä siihen suuntaan, että pystyin lääppimään sitä ja liikkumaan ite miten vain, ilman että koira tiputti esineen suustaan. Kyllä tää tästä..

Birren kanssa muisteltiin tänään kanssa tota seuraamista. Voi onnea kun porokoirakin on löytänyt sen ahneemman  puolen itsestään! Bean palkkaushan on aina ollu ihan naurettavan helppoa, kun sille riittää pelkkä ilonen "hyvä" niin se on onnensa kukkuloilla. Mutta namien suurkuluttajana olen hyvin onnellinen, kun porokoirankin silmiin syttyy tätä nykyä lamput, kun pistän kättä namitaskuun.

Narupallolla kaivoin vähän vimmaa irti Birrestä ja nappasin sen seuraamaan. Katsekontaktin pysyminen tuottaa tuskaa, mutta nyt kun ahkerasti palkkasin kontaktista, niin yllättäen sitä alko löytymään aika todella hyvin. Ei sitä vielä ihan Bean polttavaan tuijotukseen voi verrata, mutta hyvin se meni silti.

Tälläset minitreenit täytyy ottaa tavaksi. Aikaa meni ehkä 20min per koira, mutta koska mulla ja Birrellä tota keskittymiskykyä on annosteltuna vähän pienemmissä erissä, niin lyhyt kertaus sopii meille hyvin. Bea kyllä jaksaa tehdä, mutta silläkin alkaa jossain vaiheessa leviämään pakka käsiin, jos samoja juttuja vääntää liian kauan. Mutta koska jo omankin pääni sekä keskittymiseni takia otan mielummin ihan paria juttua yhteen treenikertaan, niin näin on hyvä.

Kyllä meistä vielä hyviä tulee..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti