maanantai 31. joulukuuta 2012

Paukkuarkuus

Kertokaas mulle joku viisas nyt mitä tehdä paukkuaran koiran kanssa. Koira siis menee totaaliseen lukkoon eikä siihen saa yhtään mitään kontaktia.

Pari vuotta takaperin koira oli lähes puoli vuorokautta lukossa. Se istu jäykkänä, läähätti ja vaikka se todella on maailman ahnein koira, niin se ei syönyt yhtään mitään. Iltapäivällä koirat oli ulkona pissalla, Bea flexissä, kun räjähti raketti ja toi koira vaan yksinkertasesti lähti. Poispäin kodista, poispäin musta, pakeni kunnes flexi stoppas. Ihan tosi hieno fiilis, mun koira joka normaalisti hakee ensimmäisenä tukea musta, ei tiedosta enää lainkaan mistään mitään, mulle tulee sellanen fiilis, että mä oon pettäny koirani luottamuksen.

Viime yönä lenkillä jossain pamahti raketti ja Bea reagoi siihen välittömästi. Häntä laski, se jäykisty ja vääns korvat jäykästi taakse. Joitakin kymmeniä metrejä myöhemmin vasta toi koira palautu abaut ennalleen. Kuulemma liikkuminen auttaa stressihormonin poistumista kehosta ja sitä kautta nopeuttaa palautumista.

Enkä mä tiedä mitä tehdä. Jos mä tungen sille nameja kun pamahtelee niin en tiedä teenkö niistä ensinnäkin numeron ja toisekseen koira on jo siinä pisteessä, että raketit saa sen sellaseen mielentilaan josta en sitä halua palkata. Vuosi sitten otin erilaisen lähestymistavan asiaan ja pistin koirat keskenään portin taakse kylppäriin, kun ite istuin olkkarissa, verhot kiinni ja television äänet kovalla. Näin selvittiin itseasiassa ihan hyvin ja Bea syödä mussutti luita läpi yön. Näin sen välillä kuuntelevan ääniä, mutta sitten jatko syömistä. Niin kauan kun se syö, on kaikki hyvin, koska stressaantuneena se ei söis. Ja syöminen rauhottaa.

Nyt kun mietin minkä takia viime vuosi sujui niin hyvin verrattuna sitä edelliseen, niin väittäisin ison tekijän olevan mun läsnäolo. Mua vituttaa, ahistaa ja pelottaa raketit koirieni puolesta ja toisekseen tunnen sääliä Beaa kohtaan, kun sillä on niin tuskanen olo. Mikään näistä mun tuntemuksista ei tee tolle koiralle hyvää, päinvastoin, mun negatiivinen lataus vaan lyö koiran ahdistusta potenssiin miljoona. Niinpä kun viime uutena vuotena se ei saanu olla mun iholla, mä en ollu sen lähellä lainkaan, niin mä en pystynyt tahattomasti pahentamaan sen oloa.

Jos mietitään yksinkertastettua versiota lauman arvojärjestyksestä, niin meillä se on karusti minä, Birre ja sitten vasta Bea. Ensisijaisesti Bea tuntuukin hakevan turvaa musta ja valitettavasti myös heijastaa mua. Viime uutena vuotena sillä ei ollu kuitenkaan mua siinä välittömässä läheisyydessään, vaan sen lähin peili oli Birre, joka taas on erinomainen esimerkki kaikessa tyyneydessään.

Mun tarkotuksena ei tietenkään ole pahentaa Bean oloa, mutta inhimilliset tunteet kuten sääli on koirien maailmassa negatiivisia ja heikkoja tuntemuksia. Säälivä johtaja ei voi olla vahva ja hyvä esimerkki, koirat ei mun nähdäkseni tunne sellasia tunteita lainkaan. Tuntiessani sääliä ja pahaa mieltä koirani ahdistuksen vuoksi, onnistun vaan osottamaan, että tilanteessa todella on jotai negatiivista ja siitä on syytä ollakin huolissaan. Vaikka haluaisin osoittaa jotain aivan muuta.

Mä en vaan osaa saatana. Vissiin me sitten kuunnellaan koko ens vuos jotain raketti-CD:tä, koska oikeilla raketeilla sitä ei voi enää harjotella. Kuten sanottua, mä en halua enkä aio palkata ja ruokkia sitä mielentilaan mihin toi nykyään suoraan menee pamauksen kuultuaan.

On neuvottu harjottelemaan sen äänilevyn kanssa, että siedättyy niihin ääniin. Toinen neuvo oli esim piilotella nameja pitkin kämppää koiran etittäväksi, koska ei ole mahdollista stressata kun nenä on käytössä ja siihen yhdistettynä vielä se rauhottava syöminen. Samasta suunnasta tuli neuvo rauhottaviin lääkkeisiin, koska olisi itse helpompi relata, kun tietää takataskussa olevan vielä yksi kikka vitonen, jos tilanne karkaa sitä vaatimaan.

En mä tiedä. Mutta kuten voimme huomata, mä oon ite jo valmiiks ahdistunu. Niinpä mä päätin, että kun tulen töistä kotiin, vien koirat tarpeilleen ulos, lukitsen ne rappusten alle omalle paikalleen ja siellä saavat olla aamuyöhön asti, jolloin seuraavan kerran vien ne pikasesti pissalle ja takas koppiin. Mä en kykene hallitsemaan mielentilaani niin, että voisin olla Bealle hyödyksi. Onneksi mulla on Birre, näissä tilanteissa on mun vuoro turvautua siihen, koska se osaa olla se, mihin mä en pysty.

Onneks tää mun vuoden avuttomin hetki ei kestä montaa päivää. Emmä tahallani, mä en vaan nyt osaa. :(


4 kommenttia:

  1. Valitettavasti meiltä löytyy myös hyvin paukkuarka koira. Tiedän sen tunteen, kun haluaisi auttaa, mutta toiseen ei saa mitään kontaktia, tulee niin pettynyt fiilis itseensä.. Kirjottelin just omaan blogiin kuinka tähän vuoden vaihteeseen ollaan meillä valmistauduttu. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsempataan kaikki mahdollisimman helposti taas tänkin vuodenvaihdon yli! :)

      Poista
  2. Harmittavaa lukea paukkuarkuusjuttuja, koska meillä oli myös aikoinaan paukkuarka koira, papillon, jolle riitti joka vuosi tosiaan yksi pieni raketin ääni jossain kauempana (joka tietty kuultiin aina jo päivää ennen UV-aattoa) ja se oli yhtä vapinaa ja pelkäämistä siitä eteenpäin. Koira hakeutui ite aina vaatekomeroon vaaterekin alle suojaan vapisemaan ja sen annettiin siellä olla (oli sillä muistaakseni aina oma peti tai jotain muuta pehmikettä siellä kaverina), koska se tuntui olevan koiralle se turvallisin paikka maailmassa niinä hetkinä. Ihmisen syli ei kiinnostanu ollenkaan, ku piti vaan päästä "omaan luolaan turvaan".

    Omistajan rauhallisuudella on tietty äärimmäisen iso merkitys, kuten tiesitkin, eli sun pitäis vaan jollain konstilla opetella olemaan "ei millänsäkään". Vaikka pelkääminen on äärimmäisen kurjaa, ei se kummiskaan oo koiralle kuolemaksi. Meiän ihmisten puolesta raketteihin tai pelkäävän koiran vapinoihin ei mitenkään aikoinaan reagoitu (taustahälyksi toki avattiin televisio eikä ulos ees yritetty illalla kuuden jälkeen), mut pelkäshän koira silti niitä ääniä ilman yllytystäkin. Selvis se kummiskin koettelemuksestaan vuosi toisensa jälkeen, koska selvittävähän se vain oli.

    Musta tuntuu, että toimit parhaiten, jos tosiaan teet kuten viime vuonna eli minimoit oman jännitykses vaikutuksen laittamalla Bean Birren kaveriksi rauhalliseen huoneeseen ja koitat pysytellä toisaalla, ettet siirrä omaa jännitystäs koiraan. Kyllä Bea pärjää ja mitä vähemmän se saa lisäsyytä jännittämiseen, sen helpompaa sille. :) Tsemppiä teille tosi paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä vaan on liian inhimillinen näihin juttuihin. Kun sitä vaan haluais pelkkää hyvää ja toisen on niin kammottavan paha olla. Osaan monessa muussa tilanteessa olla tietääkseni vahva ja hyvä esimerkki, mutta tätä erää mä en vaan osaa voittaa.

      Mutta kuten sanottua, onneksi mulla on Birre joka voi paikata mua tässä asiassa, jota mä en osaa handlata en sitten alkuunkaan. Se osaa olla kaikkea sitä mitä mä en, se on aidosti tyyni, välinpitämätön ja rauhallinen. Mä laske nyt kaiken luottoni Birren varaan, mun kultapossu saa taas kerran todistaa mittaamattoman arvonsa. :)

      Leppoista uutta vuotta teillekin! :)

      Poista