keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Onko jo helmikuu?

Ei toi uuden lumen riemu näköjään häviä mihinkään vaikka ollaankin näin pitkällä talvea. Tän päivän lumimyrsky toi paljon lisää uutta koskematonta lunta ja mun koirat jakso yhä edelleen olla siitä ihan valtavan riemuissaan.

Niinpä suunnattiin taas samalla luistelukentälle kuin eilenkin, mutta tänään siellä ei olis kyllä liukunu minkään näkönen luistin, oli niin paljon raskasta lunta päällä. Meitähän se ei tietenkään haitannu! Mä todella taidan tarvita kunnollisen videokameran, ehdottomasti. Tää puhelimella ja pokkarilla kuvaaminen ei enää miellytä, haluun kunnon videota!! :)

Ja joo, mä tiedän et eilisen videon piti olla tän kuun viimeinen... Jos nyt silti laitan eiliseltä videon meijän herkullisesta iltapalahetkestä ja tältä illalta vähän lisää tyhjänpäivästä hangessa sinkoilua. :)



tiistai 29. tammikuuta 2013

Viimeinen video..

..tämän kuukauden osalta. Onneks kohta on helmikuu!


maanantai 28. tammikuuta 2013

Furminaattori

No jos nyt vihdoin ja viimein se video Birren ja Furminaattorin kohtaamisesta! Koiraa ei suinkaan pidetä niskanahasta tai muualta kiinni rangaistuksena, vaan sillä on niin löysä nahka, että se pitää "vetää suoraksi" ettei iho ole ihan rullalla kun harjaa. :D


lauantai 26. tammikuuta 2013

Hihnalenkki

Montas päivää siitä on kun lupasin "huomenna" videon porokoiran videoinnista? No näköjään se "huomenna" on vähän suhteellinen käsite. Jos mä sit huomenna oikeesti kokeilisin saada aikaan sen videon?

Käytiin äsken koirien kanssa lenkillä ja uskokaa tai älkää, mutta koirat oli liki puolet lenkistä hihnassa! Ihan oikeesti: hihnassa! Oon aika mielettömän ylpee itestäni. Mun käteenhän noi hihnat ei sovi ollenkaan, ne on jotenki niin hankalia ja sit ei voi heilutella molempia käsiä samalla tavalla kävelyn tahdissa.

Tästä johtuen mun koiratkaan ei osaa kävellä hihnassa. Tai kyllä Birre osaa, mutta Bea ei. Sekin joskus osas, kun jaksoin sitä sen kanssa harjotella (mä oon käyttäny tätä vetämällä ei pääse eteenpäin -tekniikkaa), mutta nyt ollaan taas eletty ku pellossa ton hihnalenkkeilyn osalta, niin on päässy ne vähän unohtumaan. Hihnalenkkeily vaan on niin tylsää.

Mutta näitä tylsiäkin juttuja pitää muistella ja harjottaa. Unohdetaan kaikki yhteiskuntakelvollinen käytös, jos aina vaan hiippaillaan pitkin metsiä ja peltoja kaukana sivistyksestä. Niinpä tää hihnalenkkeily on ollu vaan sitä pakollista treeniaikaa ohituksille ja sen sellaselle. Talvisin oon aika huono "hengailemaan kaupungilla" koirien kanssa, koska on niin kylmä ja sen takia ikävää kun ei voi olla esimerkiksi paikallaan jossain penkillä keskellä kaikkea hälinää.

Kesäsin taas on ihanaa pitää sivistyspäiviä matkustamalla julkisilla kulkuvälineillä (minä, vannoutunut yksityisautoilija, mutta mitäpä sitä ei koirien totuttamisen vuoksi..) johonkin vähemmän tuttuun paikkaan keskelle suurinta vilinää. Sillon sitä jaksaa istuskella tunnista toiseen ja napsia koirille nameja kaikesta hyvästä käytöksestä.

Kun vihdoin vuonna 2011 ymmärsin alkaa opettamalla opettaa Bealle rauhottumista, aloin todella harrastamaan tätä puistonpenkeillä mummoilua. Keskeltä tätä hurjaa kaupunkia etsin penkin ja parkkeerasin laumani siihen. Bea oli siihen aikaan sitä tasoa, että se vaan pyöri ja pyöri ja pyöri ja hääräs ja pyöri vähän lisää. Niinpä sidoin sen hihnan kiinni siihen penkkiin, koska jos se hihna olis koko ajan nykiny ja remponu mun kädessä, niin se olis taas kiristäny mun hermoja.

Niinpä me istuttiin. Ja odotettiin. Ekalla kerralla tais mennä liki tunti, ennen kuin toi koira ekan kerran edes istu. Lyhyesti kehuin sitä ja taas jatkettiin odottamista. Niinpä kaiken sen tuskasen odottamisen jälkeen toi koira vihdoin kävi maaten, huokasi syvään ja laski pään alas. Sillon palkkasin silittämällä rauhottavasti koko selän mitalta hitaasti. Sen jälkeen lähdettiin kotiin.

Kuvatodiste löytyy Keravan Sirkusmarkkinoilta (eli hälinää oli todella paljon) syksyllä 2011. Tähän tulokseen ei sillon mennyt enää kuin ehkä vaan 45 minuuttia.


Joten kyllä me odotetaan taas innolla kesää. Saadaan vaan istuskella ja ihmetellä, koirille tää on maailman helpoin tapa ansaita nameja, riittää kun osaa rentoutua ja laskea kierrokset. Mutta kyllä vaan, etenkin Bealle tää piti ihan opettamalla opettaa.

En enää edes muista mistä tän postauksen piti kertoa ja jotenkin taisin karata alkuperäisestä ajatuksesta. Mutta ei se mitään! Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille. :)

Birre muistuttaa lepäämisen tärkeydestä! ;) Kuva vuodelta 2008 <3

tiistai 22. tammikuuta 2013

Helvetin lehmä

Birre sai eilen pienen maistiaisen naudan rasvaista lihaa. Joo o, ei tarvi saada toiste. Punanen iiiiihan helvetisti kutiava läikkä mahassa. Koira ravaa ympyrää ja piippaa, kun kutittaa niin pirusti. Jouduin turvautumaan jopa kaapista löytyneisiin Ataraxeihin, niin tuskainen on koiran olo.

Näköjään niin kauan kun se syö, se ei kerkee keskittymään kutinaan. Me varmaan syödään sitten koko yö. Helvetin lehmä! Siis se nauta..

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pöh ja puh

Aamulenkki oli ihana. Herranen aika miten toi auringonpaiste saa koko elämän tuntumaan valoisammalta! Kaikki tuntuu heti paljon kiireettömämmältä, luonto näyttää miljoona kertaa kauniimmalta ja tuntuu että mun itseni lisäksi myös koirat saavat auringosta valtavasti virtaa.

Nähtiin aamulenkillä vaan yks koirakko, joka sekin kulki kapealla metsäpolulla meidän edellä. Birre alko välittömästi pöhisemään ja puhisemaan, mutta koska mulla ei ollu mitään valmista plääniä tätä reaktiota varten, niin mä vaan kävelin. Rauhottelin itteäni, lauleskelin ilosia lauluja mielessäni ja pyrin löytämään sen sisäisen Cesar Millanin itsestäni. Kieltäydyin lähtemästä mukaan koiran ahdistuneeseen puhinaan ja pyörimiseen.

Oli helpompi relata, kun edellä kulkeva koira oli hihnassa, joten ei tarvinnu sitä jännittää, että ryntääkö se luo vai ei. Nainen myös pikaisesti meitä vilkaistuaan vaan käveli eteenpäin eikä se koirakaan ollut meistä millään muotoa kiinnostunut, hyvä niin ja kiitos siitä. Niinpä me marssittiin niiden perässä ja Birre rauhottu. Molemmat mun koirat käveli mun takana, enkä välittänyt edes katsoa niitä. Pyrin vaan olemaan se esimerkki joka mun olis eilen pitänyt olla, mutta kun en ollut.

Niinpä lopulta kun polku haarautui ja meidän edellä kulkenut parivaljakko jatkoi eri suuntaan, jäi Birre polunhaaraan ihan rennon uteliaana katsomaan koiran perään. En sanonut sille mitään, vaan vasta kun se lähti jolkottelemaan mun perään, heitin sille lumipallon ikään kuin palkaksi hyvästä mielentilasta. Kotimatkalla se puhahti jollekin kauempana tiellä kulkeneelle ihmiselle, mutta se oli sitä sen ihan jo normaalia ilmoituspuhinaa. Joku vois pitää sitä raivostuttavana tapana, mutta mä en alun epätoivoisten yritysten jälkeen ees enää yrittäny kitkeä sitä pois, koska yleensä se kaiken näkeekin ennen mua enkä ilman sitä näkis välttämättä ollenkaan.

Erona siitä ahdistuneessa puhinassa tohon ilmoittamiseen on vaatimattomasti koko muu kehonkieli. Ilmoittaessaan se on valpas, pää ylhäällä, selkä normaalissa asennossa ja aika usein häntäkin ylhäällä. Ahdistuneena pää on matalalla, selkä pyöreänä ja häntä liki jalkojen välissä.

Tänään oli taas ruokien askartelupäivä ja pussitin reilun pari kiloa naudan grossilihaa ja varmaan 1,5 kiloa hepan jauhelihaa. Kauppareissulla mukaan tarttu myös mustaherukoita ja puolukoita. Pitäs nyt saada syötyä tota pakastinta tyhjemmäksi, että saisin tilattua Birrelle hevosen jauhelihaa isomman erän. Haluan nyt pitää pääpainon hevosen jauhelihassa, kun se sille on erinomaisesti sopinut ja lihaisia luita se saa hepan lisäksi ainakin lammasversiona.

Huomenna yritän saada tänne kuvattua videota porokoiran furminoinnista, siitä tuppaa tota karvaa irtoamaan taas heti kun päivät on vähänkin pidempiä... :D

Pussissa aina päivän tai kahden liha-annos. Helppoa ja kätevää!


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Kuvia 20.01.2013













Ihanat irtokoirat

Meillä oli tosi kiva lenkki montuilla Tuusulassa. Kesäsin käydään siellä uimassa ja talvella riekkumassa jäällä. Ihania kuvia (joita tulee seuraavaan postaukseen), hauskaa meininkiä ja lopulta itku pitkästä ilosta.

Oltiin jo melkein autolla, kun puskasta sinkosi ensin harmaa snautseri ja sen perässä ruskea läski labradorinnoutaja. Mulla valitettavasti oli omat koirat irti ja kun nää kaks urpoa yritti päästä haistelemaan hännän alle, mun koirat vaan juos kauemmas musta. Ensin ne ahdisteli Birreä, jota en ajoissa saanu pelastettua sieltä keskeltä pois vaan se joutu tekemään sen mitä oon aina yrittäny välttää: puolustamaan itse itseään.

Se räjähti näille karkureille ja ne jätti sen rauhaan, mutta vahinko oli jo tapahtunu. Birre pakeni puskaan ja alotti hirveessä paineessa kaivamaan kuoppaa ja sen lisäksi se haukku. Aivan tauotta. Kaivo ja haukku. Irtokoirat oli Bean riesana ja sen sain huudettua luokseni, olin kyykyssä ja se sinkos suoraan mun jalkojen suojiin. Vieraat koirat juos sen perässä, jolloin sain huitastua niitä molempia, jolloin ne vihdoin lähti pois.

Koko tän episodin ajan näin puiden lomasta, kun kaks ihmistä kirkuu ja huutaa "tuletännetäällämennääntuletuletäällätänne" -käskyjä, mutta kumpikaan ei tee elettäkään todella hakeakseen rakkejansa pois. Siellä ne vaan huus. Ja tosiaan koirat lähti pois vasta kun olin lyönyt niitä molempia ja voi sitä puskasta kuulunutta kehumisen määrää. "Hyvä, hienoa, mennään!" Jos ette tajunnu, niin teidän koirien luoksetulolla ei ollut mitään tekemistä teidän kirkumien käskyjen kanssa, vaan mä ajoin ne pois..

Odotin hetken paikallani, että kai nyt joku tulee kattomaan, joku tulee pahottelemaan, kysymään kävikö mitään, mutta paskat! Painelin saman puskan läpi, josta koirat olivat ilmestyneet ja näin kahden henkilön kävelevän pois päin. Huusin perään, että miten olis vaikka anteekspyyntö? Kattovat vaan taakseen ja jatkoivat matkaa. Hieno meininki, hemmetin urpot.

Birre oli mun ulottumattomissa, mä en saanu siihen mitään kontaktia, se vaan huus ja kaivo. Että sellasta kivaa. Lopulta mun piti heittää sitä pannalla, että sain sen heräämään, kun ääni ei menny enää perille lainkaan. Siinä se sitten kyyryssä ryömi ja tuijotti ympärilleen ja puhisi. Bea ei onneks ollu moksiskaan, se vaan ei tykkää jos yritetään tunkea nokkaa hännän alle ja oli tyytyväinen kun mä sain ajettua ahdistelijat pois. Mutta porokoiran mä jätin yksin, se joutu puolustamaan ite itteään ahdistavassa tilanteessa ja tätä mä oon aina pyrkiny välttämään.

Voi helvetti kuinka mua ottaa päähän. Ottaa päähän, että just vähän aiemmin mietiskelin, että pitäiskö ottaa koirat kiinni. Ihan vaan siitä syystä, että jos nyt sattuu olemaan se huonotuurinen kerta, kun joku muu karkaa luokse, niin saan pidettyä koirat lähelläni, jolloin mun on helpompi puolustaa niitä. Mutta kun ei. Ne oli sen verran monen metrin päässä musta haistelemassa puskia, kun nää kaks apinaa pamahti paikalle. Ja ne pääs sen verran hyvin estämään koirieni pääsyn takasin mun luo, vaikka ne sitä yrittikin.

Eikä mua vois vähempää kiinnostaa, onko se irtokoira kiltti vai ei, mä en jää siitä ottamaan selvää. Tänne ei ole ilman lupaa mitään asiaa. Ainoan poikkeuksen tekee pennut, koska niillä nyt ei ole aivoja ja vahingon mahdollisuus on suurempi, en ikimaailmassa kävis yhdenkään pennun päälle. Mutta muuten käyn kynsin ja hampain tunkeilijoita vastaan.

Ja nyt mun muutenkin hermoheikko porokoira joutu ite puolustamaan itteään. Mä petin sen luottamuksen ja jätin sen yksin. Sen piti olla mun homma ajaa tunkeilijat pois. Mä mokasin, isosti. Porokoiran reaktion takia hermostuin ja ärsyynnyin pahasti, mikä tietenkin vaan pahentaa tilannetta. Hyvä mä, ihan hiton hyvä mä!

Että terveisiä näille kahdelle (nais?)henkilölle jotka tänään olivat harmaan snautserin ja ruskean labukan kanssa lenkkeilemässä Firan montuilla Tuusulassa, ihan todella hienosti hoiditte tilanteen.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Hrrrrrr!

Kyllä mullakin joku kipuraja tän pakkasen kanssa on. Mua ei tonne yli kahenkympin pakkasiin saa ulkoilemaan, ei sitten millään. Ja se on aivan varma.

Bea oli mun mukana tänään töissä ja siellä se reippaana tyttönä jakso koko päivän. Kotona päästin sen autosta pissalle, mutta ei siitä oikein tullut mitään, kun ensin alko yhtä tassua paleltamaan liikaa. Sitten toista. Ja sitten kolmatta. Sekä tietysti sitä neljättäkin. No miten käy, kun koira haluaa nostaa kaikki jalat irti jääkylmästä maasta? Juu u, siellä se makasi kyljellään hangessa jalat kippurassa ja katto mua anovasti.

Saattaa olla että pieni naurun pärskähdys multa pääsi, vaikka eihän toisen ahdingolle saisi nauraa. Se vaan oli niin herttainen siinä avuttomuudessaan, että pissalle (ja vielä kotiinkin!) pitäis päästä, mutta kun ei täällä voi tassuja pistää maata vasten.

Turkkiensa puolesta noi molemmat pärjää kyllä ihan vallan mainiosti, varsinkin kun liikkuvat aktiivisesti, niin eipä siinä ehdi kylmä tulla. Anturat sen sijaan on niin paljon kovemmalla koetuksella, että Bea alkaa palelemaan herkästi. Birren sorkat kestää paljon paremmin kylmää, mutta kyllä tänä aamuna sekin käveli vähän jäykin jaloin ja hiippaili aika sukkelasti kotiin.

Tammikuu 2010 (kattokaa miten solakka toi on! :D)

Tammikuu 2010. Bea pikkuinen. <3

torstai 17. tammikuuta 2013

Vaaroja

Koirankoulutus on toisinaan hyvinkin vaarallista. Koirat osaa hypätä ns. reppuselkään, kun olen kyykyssä tai nelinkontin, mutta Bean kanssa ollaan nyt opeteltu viemään asiaa vähän pidemmälle ja ollaan opeteltu sitä kyydissä pysymistä myös kun nousen itse pystyasentoon.

Pieni horjahdus aiheutti sen, että mun tunnollinen työskentelijä päätti pitää kiinni - jos nyt ei hampain - niin ainakin hyvin jykevästi kynsin. Niinpä mun niskaa koristaa nyt uudet raidat. Puhumattakaan siitä miltä mun selkän näyttää. Mutta hei, mä pääsin jo ihan viittä vaille täysin pystyyn asentoon! Bealla on etutassut mun olkapäillä ja melkein suorassa pystyasennossa pystyn jo olemaan ja silti se apina siellä kyydissä keikkuu, ehdottomasti parin naarmun arvoista! ;)

Vireitä ja kierroksia

Tässä treenailusta innostuneena oon joutunu pohdiskelemaan vähän uusiksi näitä mun mieltymyksiäni. Kotioloissa pidän siitä, että koira on luonnostaan matalilla kierroksilla pysyvä ja sitä oon hyvin voimakkaasti myös vahvistanu.

Mutta nyt oonki yllättäen alkanu arvostamaan sitä, että mulla on Bea joka on intoa täynnä ja tekee kaiken ihan täysillä ja lähes ilmaiseksi. Oon oppinu rakastamaan sen kanssa tekemistä ja treenaamista, koska se todella pistää ittestään kaiken likoon. Se kestää korjaamista ja painetta, on motivoitunut ja helposti palkattavissa.

Porokoira on aivan ihana kotikoirana, mutta toistaiseksi mulla on tieto ja taito puoliksi kiven alla saada siitä intoa treenaamiseen. Vetoleikillä vimmaus on toistaiseksi toiminut kaikista parhaiten, mutta sillonkin treenihetki on pidettävä todella lyhyenä ja yksittäisen osiot vieläkin lyhyempinä.

Vaikka ei sillä, edelleen mä myös Bealla vahvistan sitä rauhallista käytöstä. Oli miten hyvä treenikoira tahansa, niin silti mun mielestä koiran pitää osata ottaa iisisti kotona eikä hyppiä seinille vaikka päivä tai pari menisikin ilman mitään kovin kummallista tekemistä.

Enivei, nyt kun mun kovasti odottamaa porokoirapentuetta ei ehkä olekaan tulossa ja muutkin ajatukset saivat tilaa, niin yllätin itseni miettimästä, että mitä jos mulle tuliskin toinen korkean vireen koira? Vaikka eniten mun sydän sykkii sinne porokoiran suuntaan. Millasen saisinkaan porokoirasta, kun alusta asti sen kanssa tähtäisin kunnolliseen harrastamiseen ja treenaamiseen? Eikä se värikään ole niin justiinsa. Kyllä mä vielä joskus sen ruskean porkkiksen haluan, mutta näen niin valtavasti kauneutta myös tossa mustassa koirassa.

Joo, kyllä mulle toinen porokoira tulee, se on varma.

Sain koirille tämmösen.

Ihan helvetin tylsä iltapala, koska joku oli unohtanu taas ottaa
koirille luut sulamaan.. :(

Valmiit yrjöt..
Eilen tuli ihan tuoreita possun kylkirustoja ja mä oon nyt noita tuoreita lihoja ja luita hipelöiny ja kuolannu niiiiin kauan, että nyt mä otin pussillisen niitä rustoja! Ne on vaan jotenki niin herkullisen näkösiä. Ja onhan se nyt oikeesti aivan eri asia syödä ihan tuoretta tavaraa kuin kertaalleen pakastettua. Maistuuhan vastapaistetut sämpylätkin ihan törkeen paljon paremmalta, kuin pakkasesta sulatetut. Nam! Olin jopa niin uhkarohkea, että porokoirakin sai näitä rustoja, ainakaan vielä tänään se ei ole räjähtänyt atomeiksi ei naamastaan eikä tassuista.

Namsk!

tiistai 15. tammikuuta 2013

Porokoirasta vetokoira, osa 2

Tiedättekö kuinka joskus tarvitsee jonkun toisen kertomaan sulle ihan yksinkertaisia juttuja. Sellasia juttuja, jotka sun pitäis tietää, ymmärtää, tajuta ja keksiä, mutta kun ei vaan ole tullut mieleen. Noh, onneksi mulla on sitä varten muun muassa Nova.

Tänään työstin tänään porokoiraa ekan kerran yksin. Oon vaan eläny siinä kuplassa, että ei se vedä yksin, ei edes kulje mun edellä. Erään neuvoja noudattaen otin lelupalkan mukaan ja lähdin marssimaan, koiralla valjaat, valjaissa liina ja liina kiinni mun vetovyössä.

Ja mä vaan kävelin reippaasti ja välillä hölkkäsin. Porokoira nysväsi mun vieressä ja takana, ei milliäkään edellä. Kerkesin kiroamaan mun neuvojan, itteni ja ton koiran syvimpään suohon. Kunnes kävikin niin, että puolessa välissä lenkkiä porokoira lähti ravaamaan kunnolla ja se meni mun edelle, se meni kunnolla mun edelle ja sillon linkosin pallon. Se ryntäs täysillä kiskoen pallon luo ja jatkettiin juoksemista. Pysäytin käskyllä (oon huomannu pysäyttäväni ne liinasta, eikä tässä harrastuksessa sitä pitäis missään nimessä tehdä, haloo minä!!) ja nappasin pallon takasin itelleni ja taas marssittiin.

Alkuun Birre yritti vähän vilkuilla taakse, että missäs se pallo on, mutta vasta kun sillä oli keskittyminen eteenpäin heitin palkan. Niinpä siinä kävi kuin kävikin niin, että lopun puolet matkasta porokoira veti (siis oikeesti, veti!) reippaasti ravaten tai laukaten! Palloa heittelin vaihtelevaan tahtiin ja aina yhtä riemulla porokoira kiskoi pallon luokse, nappasi sen lennosta suuhunsa ja jatko häntä heiluen vetämistä. Yksin. Ilman vetoapua.

Olishan mun pitäny tällänen pieni kikka tajuta. Mutta kun en tajunnu. Enivei, nyt tää keino on koeajettu ja hyväksi todettu. Kuten sanottua, onneksi meillä on toi Nova.

Bean kanssa on sellanen ongelma, että se (ainakaan toistaiseksi) ei ilmeisesti pysty rentoutumaan valjailla vetäessä niin, että se ottaisi pallon kiinni. Pallo on sen lempparilelu muuten, se leikkii ja koppaa sitä valjaat päällä, kun liina ei ole kiinni. Kun vetäessä sille heittää pallon, se lähtee kiskomaan pallon perään, mutta juoksee ohi eikä edes vilkase palloa. Mulla ei taas riitä ymmärrys. En myöskään saa Beaa laukkaamaan. Hyvät neuvot on nyt taas kalliit...

Enivei, porokoiran kanssa saatiin näitä pieniä onnistumisen hetkiä ja tämän voimalla jaksaa taas!

Aamukuvia











Aamupalaksi lammasta.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Aamupalaa

Koirat nukku erittäin sikeesti viime yönä. Molemmat murisi ja ulisi unissaan pari kertaa, että jotain villejä unia on selkeesti nähty.

Aamupäivällä (jahka sain itteni sängystä ylös...) käytiin noin 45min lenkki metässä. Koirat sai juoksennella vapaana ja palautua eilisen hurjasta ponnistuksesta. Melkeen jopa harmittaa lähteä töihin, kun on niin ihana ilma: kirkasta, tyyntä eikä liikaa pakkasta. Olisin voinu tarpoa sitä metsäpolkua ainakin kolme tuntia. Ja niin olis varmasti koiratkin.

En oo ottanu kauheesti mitään suunnitelmallista stressiä siitä, että minä päivinä ja missä järjestyksessä hion noiden kanssa mitäkin liikettä. Oon menny ihan fiilispohjalta ja tänään oli paikkamakuupäivä. Kävelytiellä molemmat koirat kävivät maahan ohi tallustelevien ihmisten ajaksi. Koirien ohituksissa haluan aina olla itse koirieni ja ohitettavan kohteen välissä, koska en luota siihen, ettei ihmiset päästä koiriaan iholle. Läheltä ohittamista pitää päästä myös treenaamaan siten, että ohitettaessa koirat ovat samalla puolella, mutta siihen tarvitsen tutun koiran, johon voin luottaa, ettei se kimpoa sieltä silmille.

Ihmisiä ohitettaessa sen sijaan koirat voivat olla kummalla puolella tahansa, tänään ne olivat maaten ohikulkevien ihmisten puolella. Molemmat olivat käskyn alla varmasti ja rauhassa, en jännittänyt lainkaan, meinaako vaikka Bea nousta istumaan haistellakseen ihmistä paremmin. Kaikenlisäksi ohittavat ihmiset olivat vanhempaa väestöä, joten tilanne kestikin paljon kauemmin. Mutta ei ongelmaa, koirat pysyivät tiiviisti maassa ja täysin ennakoimatta lähtivät vasta vapautuksesta.

Kotona koirat saivat lihaiset luut "aamupalaksi" ja nyt näyttävät jatkavan akkujen lataamista. Sehän passaa, voin hyvin mielin lähteä töihin. :)


sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Greased Lightnings #2

Hullut koiraihmiset koirinensa ja kelkkoinensa kokoontuivat jälleen. Nyt oli Birrellä ja Bealla molemmilla omat valjaat mukana, joten muutaman pätkän saivat vetää silleen ihan oikeasti.

Mä annoin niiden riehua, olla holtittomia, porokoira haukkua räksytti ja mitä lie sirkusta, mutta halusin vaan sen fiiliksen pysyvän korkeella. Nova oli jälleen kerran puikoissa, mutta nyt vetämässä oli vaan mun koirat. Porokoiran yllyttämiseksi mä juoksin Titon kanssa edeltä (tai siis Tito juoksi ja veti, mä vaan yritin heilutella jalkojani tarpeeks nopeesti, ettei tarvi sit raahautua turvallaan sen koiran perässä, jumalauta mikä vauhti!) ja Nova jyskytti mun hurjan vetokaksikon kanssa perästä.

Bealla oli alkuun sitä varsin oletettua pientä venkoilua ja valjaiden ällötystä alkuun, mutta kyllä se sieltä näytti taipuvan lopulta ihan vetämisen puolelle ja kylki kyljessä B&B veti laukalla aina mun luo ja suoraan syliin. Pullukka porokoira pääsi vähän yllättämään vetoinnossaan ja Titon aisaparina se veti lähes jopa uskottavasti. Onhan se tietty vähän masentavaa huonokuntoisena ja pullukkana porokoirana olla parina tollaselle Markus Pöyhöselle, joka on nopee ku gepardi ja vahva ku härkä, mutta hyvin toi mun lappalainen yritti!

Loppuun vielä mun koirat veti kahestaan kaks pätkää ja yhä vaan näytti sujuvan paremmin. Jee! Nyt mulla on entistä vahvempi luotto siihen, että kyllä ne vielä joskus oppii ja pystyy. Birreltä puuttuu vaan kuntoa ja intoa vetää mun edellä. Bealta puuttuu kyky rentoutua valjaiden kanssa täysin ja ottaa siitä sellanen JEEE TÄYSIII!! -fiilis irti. Mutta koko ajan parempaan suuntaan mennään. Mä olen hyvin luottavainen. Kiitos Novalle kuskina olemisesta. <3

Nyt mulla on kaks ihan todella väsynyttä koiraa. Tossa ne kahestaan tuhisee sohvalla ja näyttävät oikein tyytyväisiltä. :) Bea näyttäis nukkuvan oikein syvää unta, kun jalat sätkii ja potkii. Tainnu palata unissaan takaisin vetoladulle..

Kato nyt ku valjaat ei ahista mua enää melkeen
ollenkaan! Mennääks jo?!

Porokoira kaivo hankeen itelleen kuopan ja otti pienen väliajan :D
Vähäsen vielä videomateriaalia, laatu on taattu kun kuvausväline on 50 euron pokkari! ;D

New Blog Love (tunnustus)


Hörökorvien seikkailulle lävähteli tunnustusta. Kiitos Nooralle tästä!



Tässä tunnustuksen pelisäännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Porokoirasta vetokoira

Tätä ette kyllä ikinä usko, porokoira veti lenkillä! Käytiin nyt illalla ihan koko perheen voimin sama reilun 5km lenkki kuin toissapäivänä, koirat taas valjaissa.

Hihnojen virittäminen yhteen lähempää koiria on ollu ihan huippujuttu ton porokoiran kannalta! Koska se ei voi hakee musta tylsäilyseuraa laahustamalla mun jaloissa, vaan Bea kiskoo sitä sinnikkäästi eteenpäin, niin kappas vaan kuinka jaksaa porokoira oikeasti ravata koko matkan eikä vaan hölkätä.

Ja porokoiran hyväksi on nyt kyllä sanottava myös se, että se melkein puolet matkasta oikeesti veti, uskokaa tai älkää! Ei se nyt ihan Bean tyyliin ruopinu paloja irti asfaltista painaessaan härän raivolla eteenpäin, mutta liina pysy kireellä, eikä vaan lerputtanu U:n muotosena. Hei voi vitsi tätä hienon fiiliksen määrää!

Puolessa välissä matkaa vyö meni Jiille ja mä pystyin tsemppaamaan porokoiraakin vetämään pikkasen kovempaa. Ajoittain se jopa otti pientä etunojaa ja laski ihan kunnolla painetta valjaalle. Voi ettien että kuinka mä olenkaan ylpeä mun pikkuisesta pullukasta, kyllä mulla tulee vielä olemaan ihan valtavan hieno valjakko! :)

Iltapalaa, nam!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Videoita

Mulla on selkeesti ollu tänään aivan liian paljon aikaa. :) Olkoon tämä sellasta kivaa vaihtelua!


tiistai 8. tammikuuta 2013

Ruokaa, tassuja, valeraskaus ja vetolenkki

Eilen illalla huomasin Birren taas kehittäneen itellensä valeraskauden. Sillä on ainakin kolme viime vuotta ollu aina jokaisten juoksujen välissä valeraskaus, että ei mitään kovin uutta juttua. Tosta koirasta ei (onneksi) sitä ulkoisesti huomaa yhtään mitenkään, mutta maitoa erittyy selkeästi.

Eilen huomasin sen mahaa paijatessa tissien olevan jälleen kerran turvonneet ja maitoa erittyy. Tää on tätä narttukoiran omistajan elämää, kun puristelin maitoja pihalle. Jos ton utareita ei tyhjennä ollenkaan se kehittää sinne tulehduksen (ilmeisesti?), kuten viime talvena jolloin en valeraskautta huomannut ja sekä nisät että isolta osalta tissiä siitä ympäriltä meni aivan kivikovaksi. Puristellessa ulos tuli tummaa litkua ja aika paljonkin. Kun ne sai pois ja tilalle alkoi tulla taas normaalin näköistä maitoa, helpotti nisien kovuuskin ja palasi normaaleiksi löllyviksi utareiksi.

Varalta tuli vilkaistua Facebookin Varaemojärjestelmä, mutta ei äkkiseltään osunut silmään lähiseuduilta kipeästi hoivaa vailla olevaa pentua tai pentuetta. Täällä muuten esimerkiksi yksi aika liikuttava tarina varaemosta ja orvoksi jääneestä pentueesta. Niinpä aloitin kokeilukuurin Dorwestin Vadelmanlehtitableteilla, koska eipä siitä haittaakaan ole. Sinänsä ei haittaa noi valeraskaudet, koska tosiaan mitään käytöksellisiä haittoja siitä ei aiheudu millään muotoa. Täytyy vaan muistaa huolehtia noista utareista, ettei pääse menemään huonoksi.

Bea <3

Awww <3

Tänään taas jostain kummallisesta syystä pakastin sai täytettä. Alkuunhan kaikkien koirien ruokien piti olla ja mahtua tonne ulkovaraston niiden omaan pakastimeen, mutta kappas vaan kun myös tää "ihmisten pakastin" on ihan yhtä ääriään myöten täynnä koirien ruokia! Eipä oo kyllä isoja eriä tarvinnu ostaa pariin kuukauteen lainkaan, satunnaisia täydennyksiä tai lisiä. Tänään tuli otettua mukaan vähän sattumalta NEUPia ja vajaa pussillinen hevosen luita lisää. Sen lisäki Bealle otin ja pilkoin osiin jauhettua lohta yhden pötkön ja molemmille poron sisäelinjauhelihaa.


Ajattelin sillon aikanaan raakaruokinnan olevan kauhean työlästä ja hankalaa, mutta ainakin toistaiseksi nautin suuresti koirille kokkaamisesta. Teen tattaripuuroa aina ison kattilallisen kerrallaan ja pakastan pienempiin eriin, hevosen jauhelihat pilkon ja pussitan päiväkohtaisiksi määriksi ja näin edelleen. Niinpä mulla on aina helposti sulatettavissa pieniä annoksia kerrallan joita miksailla keskenään.

Tänään käytiin ottamassa kiva vähän vajaan tunnin mittanen vetolenkki ja matkaa tuli vajaa 6km. Yritin jaksaa (ja pystyä, kun ei ole kunnon talviulkoilukenkiä edelleenkään, on pito vähän huono...) hölkätä vähän pidempiä pätkiä, että Bea sai vetää myös ravaten. Tein upeen virityksen, jolla molempien narut kiinnitty toisiinsa lähempänä koiria, ettei ne pääse vaeltamaan ihan eri puolilla tietä. Alkuun Bea nyki Birreä eteenpäin ja olin jo vähällä luovuttaa sen virityksen kanssa, mutta onneksi en luovuttanut, koska se itseasiassa sai Birreen liikettä ja se jakso reippaasti ravata koko matkan eikä vaan nysvätä mun jaloissa, jee!




Loppuun vielä juuri askarreltu päivitys tassujen voinnista myös niiden vanhojen kuvien kanssa. Hyvällä mallilla ollaan! Anturat on aika kuivat, mutta niitä työstetään syöttämällä öljyjä ja pinnallisesti Fysio Healingin Super koirasalvalla (luonnontuote, jolla muuten hoidetaan atoopikkomiehen kuivuneita käsiä, toimii!).