lauantai 26. tammikuuta 2013

Hihnalenkki

Montas päivää siitä on kun lupasin "huomenna" videon porokoiran videoinnista? No näköjään se "huomenna" on vähän suhteellinen käsite. Jos mä sit huomenna oikeesti kokeilisin saada aikaan sen videon?

Käytiin äsken koirien kanssa lenkillä ja uskokaa tai älkää, mutta koirat oli liki puolet lenkistä hihnassa! Ihan oikeesti: hihnassa! Oon aika mielettömän ylpee itestäni. Mun käteenhän noi hihnat ei sovi ollenkaan, ne on jotenki niin hankalia ja sit ei voi heilutella molempia käsiä samalla tavalla kävelyn tahdissa.

Tästä johtuen mun koiratkaan ei osaa kävellä hihnassa. Tai kyllä Birre osaa, mutta Bea ei. Sekin joskus osas, kun jaksoin sitä sen kanssa harjotella (mä oon käyttäny tätä vetämällä ei pääse eteenpäin -tekniikkaa), mutta nyt ollaan taas eletty ku pellossa ton hihnalenkkeilyn osalta, niin on päässy ne vähän unohtumaan. Hihnalenkkeily vaan on niin tylsää.

Mutta näitä tylsiäkin juttuja pitää muistella ja harjottaa. Unohdetaan kaikki yhteiskuntakelvollinen käytös, jos aina vaan hiippaillaan pitkin metsiä ja peltoja kaukana sivistyksestä. Niinpä tää hihnalenkkeily on ollu vaan sitä pakollista treeniaikaa ohituksille ja sen sellaselle. Talvisin oon aika huono "hengailemaan kaupungilla" koirien kanssa, koska on niin kylmä ja sen takia ikävää kun ei voi olla esimerkiksi paikallaan jossain penkillä keskellä kaikkea hälinää.

Kesäsin taas on ihanaa pitää sivistyspäiviä matkustamalla julkisilla kulkuvälineillä (minä, vannoutunut yksityisautoilija, mutta mitäpä sitä ei koirien totuttamisen vuoksi..) johonkin vähemmän tuttuun paikkaan keskelle suurinta vilinää. Sillon sitä jaksaa istuskella tunnista toiseen ja napsia koirille nameja kaikesta hyvästä käytöksestä.

Kun vihdoin vuonna 2011 ymmärsin alkaa opettamalla opettaa Bealle rauhottumista, aloin todella harrastamaan tätä puistonpenkeillä mummoilua. Keskeltä tätä hurjaa kaupunkia etsin penkin ja parkkeerasin laumani siihen. Bea oli siihen aikaan sitä tasoa, että se vaan pyöri ja pyöri ja pyöri ja hääräs ja pyöri vähän lisää. Niinpä sidoin sen hihnan kiinni siihen penkkiin, koska jos se hihna olis koko ajan nykiny ja remponu mun kädessä, niin se olis taas kiristäny mun hermoja.

Niinpä me istuttiin. Ja odotettiin. Ekalla kerralla tais mennä liki tunti, ennen kuin toi koira ekan kerran edes istu. Lyhyesti kehuin sitä ja taas jatkettiin odottamista. Niinpä kaiken sen tuskasen odottamisen jälkeen toi koira vihdoin kävi maaten, huokasi syvään ja laski pään alas. Sillon palkkasin silittämällä rauhottavasti koko selän mitalta hitaasti. Sen jälkeen lähdettiin kotiin.

Kuvatodiste löytyy Keravan Sirkusmarkkinoilta (eli hälinää oli todella paljon) syksyllä 2011. Tähän tulokseen ei sillon mennyt enää kuin ehkä vaan 45 minuuttia.


Joten kyllä me odotetaan taas innolla kesää. Saadaan vaan istuskella ja ihmetellä, koirille tää on maailman helpoin tapa ansaita nameja, riittää kun osaa rentoutua ja laskea kierrokset. Mutta kyllä vaan, etenkin Bealle tää piti ihan opettamalla opettaa.

En enää edes muista mistä tän postauksen piti kertoa ja jotenkin taisin karata alkuperäisestä ajatuksesta. Mutta ei se mitään! Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille. :)

Birre muistuttaa lepäämisen tärkeydestä! ;) Kuva vuodelta 2008 <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti