torstai 7. helmikuuta 2013

Niin metsä vastaa kuin sinne kiljutaan...

...vai miten se nyt sitten menikään? Enivei, pointtina se, että tajusin taas miten täydellisesti mun oma mieliala heijastuu koiriin ja etenkin niiden kanssa tekemiseen. Meillä oli äsken ihan mielettömän hauska puolituntinen treenailun merkeissä.

Mulla on ollu tosi hyvä päivä, oon pitkän aikaa nukkunu ihan erinomaisen hyvin, työpäivä oli tosi kiva ja se yleisfiilis tänään vaan on ollu tosi hyvä. Niinpä kun tungin taskut täyteen Natural Menuja, meijän pieni treenihetki oli täynnä naurua, riemunkiljahduksia, heiluvia häntiä ja onnistumisentunteita. Rentoja koiria, jotka luotti omaan tekemiseensä ja niillä oli ihan valtavan hauskaa - mulla oli ihan valtavan hauskaa. Tajusin, että tätä sen kuuluu olla, tätä tää on parhaimmillaan.

Bea on aina iloinen ja vilkas ja tekee kovin mielellään, mutta kun mun mielentila on oikea, niin ton koiran seuraaminen on tuplasti tiiviimpää, sen maahanmenot on salamannopeita, sen luoksetulo on täynnä ihan rajatonta riemua ja nopeutta ja se tuijottaa mua koko ajan häntä heiluen ja suu auki niin, että se näyttää äänettömästi nauravan koko ajan. Mä en sais olla niin mielialojeni uhri, koska kun mun asenne on kohdallaan, toi koira ilmentää sellasta tekemisen riemua, että voi itsekään muuta kuin nauraa ja ruokitaan toistemme riemua vielä entisestään. Mun pitäis useammin osata unohtaa ne omat kiukut ja murheet ja antaa tosta koirasta huokua itseeni tota elämäniloa.

Mutta suurimman eron huomaa tossa Birressä. Sen seuraamisesta tulee oikeasti aktiivista, se tuijottaa tiukasti muhun ja pysähdyksissä se ottaa perusasennon niin jämäkästi, että melkein tömähdys kuuluu sen takapuolen alta kun se pamahtaa maahan. Ja ne luoksetulot! Kyllä se tulee luokse, mutta siitä puuttuu liian usein se sellanen JEE TÄÄLTÄ MÄ TUUN! -fiilis. Mutta tänään meillä oli se fiilis. Porokoiran pyllerö ihan todella kiihdytti (uskokaa tai älkää) makuulta kun kutsuin. Se laukkasi epänormaalin vauhdikkaasti koko matkan ja tiiviisti pamahti eteen nenä mua kohti. Sen luoksetulossa oli tänään juuri sitä kaivattua riemua ja intoa, se oli melkein sellasta Bea-tyylistä loikkimista häntä viuhuen.

Tää meijän hurja treenihetki piti sisällään pääasiassa seuraamista ja maahanmenoja. Lopuksi jätin koirat vierekkäin makaamaan ja matkan päästä kutsuin niitä vuorotellen luokse. Toisella kierroksella puoleen väliin maahanmenot ja siitä luokse, edelleen kaikki eri aikaan. Olin aika riemuissani, koska ne todella toimii myös eri aikaan, vaikka lähtevät vierekkäin. Ajattelin Bean lähtevän liikkeelle herkemmin, jos ensin kutsun Birren, mutta se menikin toisinpäin. Bea oli kuin liimattuna, eikä hievahtanutkaan, vaikka Birre lähti pinkomaan vierestä, kun sen sijaan Birre irtos makuulta kun kutsuin Beaa. Oho. :)

Bean maahanmenot kesken luoksetulon oli myös vaikuttavia. Se liuku vaikka kuinka kauan mahallaan, kun niin huimasta vauhdista heitti maihin. Meinasin kuolla nauruun, niin täysillä ja tosissaan se sen veti. Ja pari kertaa se maahanmenon sijaan tarjos kumartamista, eli maahanmenon sijasta se löi maahan vaan etupään ja liuku pylly pystyssä ennenkuin vauhti pysähtyi. Jos se noin tekee joskus kokeessa, että liikkeestä ennemmin kumartaa kuin menee maahan, niin käsi sydämellä lupaan ja vannon, että vain ja ainoastaan nauran sille. Virheenä se rupee jo olemaan niin huvittava, että eihän tollasesta voi suuttua.

Nyt mua odottaa muutama kilo lihoja pussittamista ja koirat saa samalla ruokansa. Tänään mennään ihan loistavalla fiiliksellä nukkumaan, näitä päivä ja iltoja lisää! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti