lauantai 23. maaliskuuta 2013

Oikea agilitykoira

Noniin. Eilen se sitten alkoi. Avain yllättäen, täysin varoittamatta, tuli ihan puun takaa. Meille tarjoutui Bean kanssa tilaisuus aloittaa varovainen tutustuminen agilityyn. Ja aloitettiin vaatimattomasti heti ihan oikeiden agilitykoirien treenihallista, näin suoritin toisen visiittini Ojankoon.

Ensinnäkin tajusin, ettei Bea ole koskaan ollut hallissa. Maneesissa se on käyny joskus pienenä lapsena, mutta siitä on jo aikaa. Tosin sillä oli maneeseissakin aina ihan mielettömän hauskaa, koska se sai niissä aina ihan hirveitä juoksuhepuleita, en tiedä miksi. Nyt oltiin kuitenkin ihan oikeiden koirien oikeassa treenihallissa. Ja mun pikkuinen tyttöni oli kuin kotonaan, niin kuin aina. Se oli iloinen ja kuriton pieni ipana joka heilutteli häntää ja söi nameja kädestä, niin että meinas veri lentää.

Bealla tosiaan on sellanen varsin...osuva tapa ottaa nameja, kun se vähän innostuu. Siitä johtuen mun oikean käden etusormen rystynen on ihan aina arpinen, rupinen ja pysyvästi muuttunut mustelmista tummaksi. Jostain syystä en vaan oo koskaan tullu opettaneeksi siltä pois tota ja nyt vuoden, parin aikana kun oon eri tavalla oppinu hyödyntämään tota sen korkeaa vireystilaa, niin olkoon sitten tollanen. Osaa se rauhallisessa tilanteessa ottaa namit tosi nätistikin, mutta kun on kivaa, niin saa kädet kyytiä. Ihan sama, ne on vaan mun kädet. Ja eilen myös Novan kädet, mutta niillähän nyt ei niin olekaan väliä myöskään.

Bean missioksi jäi putkeen tutustuminen. Nova avusti koiran matkaan putken toisesta päästä ja mä rävelsin siellä toisessa päässä. Ja sieltä se mun pieni lapseni huiskahti juosten läpi ja räjäytti mun pikkusiskolta- ja veljeltä mukaan saadun pienen pehmodelfiinin. Sain taas todeta koirani armottoman ahneuden, koska se unohti mut ja lelut kun meijän rakas avustaja vähän edes vilautti nameja. Ahen koira on ahne koira. :D Piippaava pallo tosin teki vähän suuremman vaikutuksen ja siitä luopuminen oli edes aavistuksen hankalampaa. Täytyy yrittää ettiä Bean ihan eniten lemppari piippaava pallo jostain...

Mutta joo. Mua on pelottanu ja jännittäny ihan kamalasti ajatus uuteen lajiin tutustumisesta, mutta mua lohdutti ja helpotti todella paljon, että sen saakin alottaa ihan noin ruohonjuuritasolta! Että ei meidän tarviikkaan osata ja opetella jotain ihan hirveen hurjaa ja hankalaa, vaan saa alottaa ihan helposta ja hauskasta jutusta. Tästä se sitten lähtee!

Bealla oli rankka oivalluksien päivä eilen muutenkin. Aamulenkki tehtiin koko kolmikon voimin jäällä ja saksanpaimenella on saksanpaimenten leikit. Ja Beahan on sellanen herkkis nöösityttö, että jos jostain lähtee vähän pelottava ääni ja se tulee liian lähelle liian rajusti, Bea poistuu paikalta syvästi kauhistuneena. Nyt kun mä jo luotan tohon saksanhaiveneen siinä, että siitä lähtee vaan paha ääni ja sen sellasta, mutta mitään sen kamalampaa ei tapahdu, oli mun helppo rohkasta Beaa takasin leikkiin ja ottamaan rennosti.

Niinpä se tajusi, että vaikka tosta lähtee tollasta urinaamörinäämurinaa ja muuta oheistuotantoa, niin ei siihen sittenkään edes kuole! On se vähän hurjan näköstä, kun tolla saksalaisella on sellanen tapa ottaa puoli Beaa suuhunsa (se avaa kitansa ammolleen ja ottaa suuhunsa puolet mun koirasta, mutta ei lainkaan sulje leukojaan, se vaan silleen "hamuilee" suullaan) ja sitten siitä lähtee sellanen örinä, mutta eilen Beakin joutui tajuamaan sen, että tää onkin ihan okei eikä mitään pahaa tapahdukaan. Niinpä se eilen rohkaistui (kuten kuvistakin näkee) ihan tosissaan kiskomaan L:n kanssa samaa lelua ja pikkasen jopa pystypainiasennossa läpsimään sitä tassuilla naamaan.

Aika hurja päivä totta tosiaan. :)

Tältä tosiaan näyttää mun rystynen.. :)

Näin mun koirani yritetään syödä :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti