torstai 6. kesäkuuta 2013

Oman elämänsä valiot

Ihan yhtäkkiä yllättäen nappasin treeniliivin tossa äsken päälle ja taskuihin nameja. Pääsin ihan yllättämään jo ittenikin. Ei mitään suunniteltua, ei plääniä, pelkkä tylsän illan hep-idea. Se oli loistava idea. Se oli parasta. Mä oon niin onnellinen!

Ensin otin mukaan rouva-porokoiran (lapsi-porokoira oli temppuillut jo aikasemmin illalla, se teki vähän maahanmenoa ja noutoa, lopuksi leikittiin kovasti vetoleikkiä). Se ei oo ikinä koskaan seurannu niin hyvin! Se imeyty mukaan ku iilimato, se tuijotti mua vaativasti, reagoi pysähdyksiin kuin Bea konsanaan ja voi voi voi mun laiskanpulskea Tutsi oli upee!!

Mä uskalsin keskittyä itteenikin. Katoin eteenpäin, annoin käskyn, odotin ja annoin jännitteen nousta, liikuin reippaasti ja luotin koiraan. Mä tunsin sen katseen itessäni. Mä tiesin, että nyt se menee just niinku pitää. Palkkasin namilla lennosta kesken seuruun pari kertaa pitääkseni tän harvinaisen motivaation yllä ja voi ettien että kuinka arvon rouva-porokoira marssikaan mukana.

Sain myös pidettyä itteni kurissa. Kun meni näin hervottoman hyvin, otin vaan muutaman lyhyen pätkän ja yhen pidemmän. Jätin sitä intoa ja tekemisen meininkiä ilmoille roikkumaan ja poistuin areenalta kintereilläni porokoira, joka oli tahtonu tehä vielä lisää! Ehkä me ollaan vähän myöhässä, koira täyttää syksyllä kuus vuotta ja se on vasta nyt opetettu seuraamaan edes vähän sinne päin. Ei se mitään, mä olin siitä tänään tosi ylpeä. <3

Sitten otin hysteria-Bean. Alkuun otin sille kaks reilun minuutin paikkamakuuta, kun se olis ollu siinä kovimmassa vimmassa sählätä ja singota ja tehdä ja tarjota vaikka sun mitä. Se teki sille hyvää. Kaiken sen kuohunnan keskellä pystyä pysymään nahoissaan. Ekalla palkkasin pari kertaa, mutta toinen pätkä meni syvässä hiljaisuudessa. Bea tuijotti mua tiukasti, mutta makuu oli rauhallinen ja varma.

Oon aina pitäny seuruuta tosi vaikeena liikkeenä enkä oo osannu opettaa sitä ja sen takia se on ollu ehdottomasti mun eniten vihaama liike. Sen takia sitä ei varmaan oo pahemmin tullu tehtyäkään... Mutta nykyään se on mun ehdoton lemppari. Ja se on kokonaan Bean ansiota, se on niin super. Se tulee sivulle mistä suunnasta ja kulmasta tahansa, se seuraa hirveellä tsempillä ja häntä huiskien. Kuinka ihanaa tollasen koiran kanssa onkaan tehdä yhdessä!

Eikä tää ilta ollu mikään poikkeus. Paitsi ehkä vähän vielä normaaliakin parempi. Birren kanssa onnistumisten jäljiltä olin tosi tosi tosi hyvällä fiiliksellä ja se tarttuu välittömästi Beaan ja tsemppaa siihen vielä lisää tekemisen meininkiä. Ja se seuras upeesti. Tahdikkaasti, tarkasti, tiukassa kontaktissa ja se ihana häntä huiskien. Palkan virkaa toimitti pesupallo, koska en löytäny meijän tennispalloja mistään. Ei se haitannu, pesupallokin oli ihan super ja palkkana sai Bean irtoamaan kaikista henkseleistään.

Liikkeestä maahanmenoa ei osattu lainkaan vielä joku aika sitten. Nyt se menee, humahdus vaan kuuluu kun musta tirriäinen pamahtaa maihin. Se voidaan tehdä matelevasta kävelystä tai nopeasta juoksusta. Ihanaa, parasta, huippua.

Nyt kun saan vielä luottamukseni sille tasolle, että painutaan treenaamaan häiriön alle silleen kunnolla. Siis Bean kanssa, Birren kanssa tarvitaan vielä näitä upeita onnistumisia helpoissa olosuhteissa. Mutta hei, se nyt on vaan Tutsi. <3 Ja tarviin luottoa itteeni ja kykyä olla välittämättä siitä, että joku muu näkee ja saattaa arvostella. Ei pitäis olla tämmönen herkkis, joka menee lukkoon "yleisön" edessä eikä uskalla tehä, riemuita ja onnistua samalla tavalla, kuin tälleen oman pihan suojissa.

Se muutamien kertojen arki-toko oli hyvää harjotusta mulle. Siellä tehtiin juttuja, jotka Bea osaa jo eikä siellä koiraa oltukaan kouluttamassa, vaan mua. Mua jännitti se ihan valtavasti ja vasta parin kerran jälkeen uskalsin pyytää ja vaatia Bealta asioita niin, kuin mä teen normaalistikin. Uskalsin riemuita onnistumisista suurin elein ja ehkä se pelko mokaamista ja ittensä nolaamista kohtaan pieneni edes vähän.

Kerranhan siellä kurssilla piti mennä liikkeestä maahan ja oltiin sitä harjoteltu kotona jo jonkun verran ja se suju ihan hyvin. Mutta taas muiden läsnäollessa se oma itsevarmuus karisi ja eka yritys meni reisille. Koira kylläkin seuras tosi hienosti, ei siinä mitään. Sillä sekunnilla, kun se jätti menemättä maahan ja vaan sinnikkäästi jatko seuruuta, tuntu miten naamaa kuumottaa ja alkaa hermostuttamaan. Sillon vaan hengitin syvään ja toimin miten kotonakin. Se juttu oli jo mokattu, joten oli jotenkin helpompi vapautua. Hengitin syvään, jätin virheen huomiotta ja menin takasin alotuspaikkaan ja otin uudestaan. Ja mä vaan tiesin, että nyt se onnistuu. Niin se onnistukin. Täydellisesti, ihan just niinku kotipihallakin. Mun vaan pitäis uskaltaa tehdä täysillä, aina.

Enivei, paras minitreeni ikinä ja nyt voi niiiiiiin hyvillä mielin mennä nukkumaan. <3

Onnea on oma hörökorvalauma <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti