keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Parasta, huippua, ihanaa ja mahtavaa!

Liki neljä tuntia Ojangossa ja vielä kotonakin olen yhtä hymyä. Puksutin jäi kotiin (lupasin, että mennään sitten ihan kahdestaan myöhemmin lenkille, ihan vaan kahdestaan ja jätetään vuorostaan nuoriso kotiin) ja sekös sitä otti päähän. Se tuli läpi kaikista aidoista ja porteista ja jäi kurkku suorana huutamaan ovelle. Painelin karmit kaulassa takaisin sisälle tuijottamaan sitä pahasti, että nyt perhana. Se hiippaili vähin äänin takasin omalle pedilleen ja sitten ei enää inahdustakaan kuulunut.

Ensinnäkin Kaukon kanssa jo iltapäivällä opeteltiin ensimmäistä kertaa vähän kiertämään tossa etupihalla puita. Ihan muutamalla toistolla se alko jo oivaltamaan, että mitä uutta tällä kertaa opetellaan. Jossain vaiheessa käytin namialustaa ja Kauko hhhhhienosti kiepsahti osoittamaani kautta puun ympäri ja ryminällä nameja hakemaan.

Sitten pakkasin junioriosaston autoon ja lähdin Ojankoon. Joskus jo aikasemmin mainitsin, että mua jännittää ihan kauheesti treenata muiden nähden. Aika tyhmää sinänsä, mutta en mahda sille mitään. Tiedättekös mikä helpotti ihan hirvittävän paljon? Kun sen sano ääneen niille, joiden kanssa oli treenaamassa. Eikä mua ees itseasiassa pidetty kovin urpona. Hassua. Sitten mua ei enää yhtäkkiä jännittänytkään yhtään niin paljon ja siinä ihmisten nähden uskalsin vähän tehdäkin jotain.

Kaukon kanssa otettiin vähän perusasentoa ja pikkusia pätkiä seuraamistakin. Pari kertaa jätin Kaukon maahan tai istumaan ja siitä kutsuin vauhdilla luokse ja sitten vaan hurjasti leikittiin. Patukalla vetoleikkejä ja kunnon räyhäriehumista. Ja mä ihan kokonaan unohdin jännätä sitä, että kentän laidalla joku kattoo.

En enää edes muista mitä kaikkea siellä agilityn puolella tapahtui, mutta Kauko ainakin meni putkea ja kujakeppejä verkoilla varustettuna. Kepit meni pari kertaa ihan hurjan hurjan hienosti ja löytyi vähän vauhtia sekä rytmiäkin mukaan. Sitten itsetuho-Kauko karkasi keinulle, mun sydän pysähty enkä kerenny tekemään mitään, Kauko oli vähän että OHO ja sitten että UUDELLEEN! ja siinä vaiheessa mä jo juoksin sydän kurkussa väliin. Helvetin hullu lapsi! Onneks se oli baby-puolen levee ja hyväpitonen keinu joka vielä liikkuukin aika vaivalloisesti.

Bea oli ihan hurjan pätevä myös. Koska onnea on oma Nova, sai Bea harjoitella ihan oikeiden agilitykoirien muuveja. Näppituntumalta sanoisin, että ainakin takaakiertoja ja välistävetoja siinä kolmen esteen välillä harjoteltiin. Ja pikkutyttö oli niin hurjan hurjan pätevä! Se keskitty ja mietti ja yritti parhaansa ja monta kertaa se onnistukin ihan tosi tosi hienosti. Helppoahan se on, kun on maailmanluokan tsemppari ja hyvänmielen tuoja ohjaamassa.

Bean häntä vipatteli ilosesti ihan koko ajan ja aina välillä se kävi esittelemässä mulle palkaksi saamaansa vinkulelua tai muutenvaan änkeämässä syliin. Ihan lohdullista ettei mua ihan täysin unohdettu... Ainiin ja tekihän Beakin kujakeppejä verkkojen kanssa, loppuosa oli tosin kapeampi, että joutu vähän jo hakemaan sitä pujottelun ideaakin mukaan.

Lopuksi vielä kahden poropennun ja kahden aikuisen koiran remmi sai ajaa rallia kentän ulkopuolella. Kotimatkalla oltiin hyvin hiljaista koiraa, syötiin kotona pikkusen iltapalaa ja nyt täällä retkottaa yksi agilitykoira sohvalla ja toinen lattialla. Ihan parasta. <3 Niin ja tietysti Tutsi, joka mököttää, kun ei tänään kerittykään kahestaan lenkille. Huomenna sitten, lupaan.

2 kommenttia:

  1. En pääse siitä kyllä yli enkä ympäri, että Kauko on vaan tajuttoman suloinen hauva. :) <3

    VastaaPoista