sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kaukon ja Bean tokoilut

Ensimmäiseen pentu-tokoon ei menty, koska väsymys vei voiton. Tänään kuitenkin päästiin ihan paikanpäälle asti. Ensimmäinen huomio: mua ei jännittäny. Mua ei jännittäny ei sitten yhtään. Pätkän vertaa. Huippua!

Kauko käyttäytyi juuri niin mallikkaasti, kuin uskalsin vähän toivoakin. Kyllä se katteli muita koiria odotellessa, mutta teki sen hyvin nätisti, juuri niin kuin on opeteltu. Luoksepäästävyyttä testatessa Kauko rakasti kouluttajaa, ylläri.

Sitten harjoiteltiin istumista. No Kaukohan istui. Ja sitten vähän seuraamista. Kouluttaja antoi muutamia vinkkejä seuruutreenin monipuolisuuden ylläpitämiseen ja käski mun tehdä kaikkeni, ettei Kaukon ilme ja asenne seuruussa häviä ikinä. Sen mielestä se oli liikuttavan pätevää seuruuta nuorelta mieheltä. Ihanaa! :)

Palkkailin vaihdellen namilla ja lelulla. Olin äärimmäisen iloinen huomatessani, että Kauko leikkii edelleen aivan yhtä räyhäkkäästi ympäristöstä riippumatta. Se ei irrota lelusta vaikka toinen koira lähellä haukkuu tai ihminen kiljaisee. Se vaan räyhää ja kiskoo voimiensa takaa. Ja kuitenkin, kun sanon kiitos, Kau laskee irti. Ihana lapsi, maailman ihanin lapsi!

Bean kanssa kotipihalla ennen autoon hyppäämistä revittiin narulelua. Bea murahteli ja kiskoi voimalla. Treenikentällä, ei mitään. Se katto mua ja katto sitä helvetin narua sillä ilmeellä, että mä oon hakannu sen sillä lelulla vähintään henkihieveriin.

Seuruussa Bea pysy ehkä kolmen metrin päässä musta. Se tuli sivulle nätisti kiinni, mutta liikkelle lähtiessä se pakeni. Heippa vaan, sä oot tänään ihan syvältä. Enkä mä tiedä mistä se tuli. Mulla oli loistava fiilis Kaukon jäljiltä, mä en jännittäny tai ollu ahdistunu. Mulla oli ihan jees olo. Ja koira oli sitä mieltä, että hyi saakeli, oot kauhee. Bea jätätti ihan naurettavasti enkä saanu sitä kiskottua edes nameilla mukaan. Se vaan oli että tee keskenäs.

Treenihetken jälkeen Bealla oli kyllä ihan hirveä kiire puskaan, että liekö se olis sit sekottanu ajatuksia koiralla. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa huono fiilis jäi molemmille, niin kotimatkalla tiesin heti, että kotona otetaan uus erä.

Vinkupallo taskuun ja vähän erilaista fiilistä hakemaan. Hillitön hetsaus, että sain koiran ylös sieltä masiskuopasta. Elämä maistukin taas ihan kivalta muutaman tempun ja riehakkaan palkkauksen jälkeen. Seuruussa otettiin paluu perusasioihin. Askel kerrallaan. Välillä pallo tuli taskusta, välillä heitin sen kauemmas ja hyvästä fiiliksestä vapautin sinne.

Ja kun se sai palkkaantua vauhdilla pois päin musta, se jostain syystä ampu ihan bumerangina takasin pallonsa kanssa enkä mä enää ollukaan niin kamala tyyppi. Yhtäkkiä olikin ihan jees kiivetä pallo suussa ihan syliin asti ja herttasesti murista korvaan. Ota tosta nyt sitten selvää.

Enivei, nyt saatiin viimenen fiilis olemaan kuitenkin se, että Bea pomppi vieterinä mun vieressä, että vieläkö voitaisiin tehdä jotain?! Mitä opimme tänään? Mene leikkimään sinne treenikentälle! Mene leikkimään puistoon! Mene leikkimään vaikka keskelle kaupunkia! LEIKI SEN KOIRAN KANSSA! Kaukon kanssa on leikki saatu niin varmaksi ja huipuksi jutuksi, ettei mikään riko sitä räyhäämisen riemua. Mä ostan vaikka koko hiton Dog&Catin tyhjäksi, mutta me löydetään ne lelut, joista Bea syttyy oikeesti ja ihan aina. Perkele.

2 kommenttia:

  1. Erityis peukutus sille, ettet jännittäny! :)

    VastaaPoista
  2. Jesh! Kyllä se oikea-lelu vielä löytyy:-D


    mylifedoglife.blogspot.fi

    VastaaPoista