torstai 10. lokakuuta 2013

Kaukon aivot ylikierroksilla

Kaivelin pitkästä aikaa naksuttimen ja ämpärillisen nameja esiin. Istahdin lattialle, ojensin käden eteeni kämmenpuoli ylöspäin ja aloin  odottamaan. Kauko puri, koski nenällä, puri lisää, puri, puri, puri, sai raivarin, puri, kosketti nenällä, puri ja raivos. Ja huitas tassulla. Naks. Syvä hämmennys ja otsakurtut meinas tippua silmille. Aivot sauhus täysillä niin, että savu nous korvista.

Uudelleen. Vähemmän puremista ja raivoa, mietteliäs mulkaisu kulmien alta ja uus huitasu tassulla. Naks. Mä näin miten se hehkulamppu Kaukon pään päällä alko värähtelemään syttymisen merkiksi. Ja kerta toisensa jälkeen mun tyhjän kämmenen päälle pamahti jättimäinen pienen miehen tassu. Jokaisen kotikoiran pakollinen temppu, anna tassu!

Ahneina otettiin toinenkin juttu samalle päivälle. Halusin Kaukon laittavan makuulla ollessaan leuan lattiaan, eli maata littanana kuin pannukakku. Siitäkin piti saada parit raivarit, käydä juomassa, raivota lisää, huokasta syvään ja taas alko aivoissa surisemaan.

Muutaman naksautuksen jälkeen Kauko keksi, että se on nenä, joka pitää painaa lattiaan. Oli vähän hymyssä pitelemistä, kun toinen vakavana kattoo kulmiensa alta ja nenä on raivokkaasti painettu kurttuun vasten lattiaaa. Olishan se ihan viihdyttävä juttu tuokin, kieltämättä!

Lopulta päästiin kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaiseen lopputulokseen ja Kauko laski leuan lattiaan. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Heitin namia kauemmas ja sen haettuaan Kau ryntäs takasin mun luo ja melkein lennosta heittäyty levyksi lattialle. Kun se kerran ymmärtää ja sisäistää mitä siltä halutaan, se tekee sen äärettömällä vakavuudella ja tärkeydellä. Asiat pitää tehdä just eikä melkein. Se oli liikuttavan totinen ja hievahtamaton maatessaan littanana ja tuijottaessa mua tiukasti, että noni, mä tiiän et tää menee näin!

Ison ison ISON turhauman kautta maaliin pääseminen tuntuu jotenkin tolkuttoman isolta voitolta, meille molemmille. Kauko turhautuu isosti aina ja kaikesta. Se tekee, yrittää ja kokeilee täysillä. Ja kun pääsee antamaan sille edes pienen vinkin, että just noin, niin se yrittää kahta kauheemmin ja kun sekin saa juonesta kiinni siitä on enää vain pienen pieni askel maaliin. Ja sitten ollaan, kuin oltais aina tehty tää just näin.

Kauko täyttää ensi viikolla jo 8kk. Se ei osaa kauheesti oikein mitään, mutta mä oon aatellu, että kyllä meillä on aikaa. Jos se ei koskaan opi mitään muuta, niin ainakin se on äärimmäisen pätevä sukeltamaan syliin, hamuamaan ihmisten käsiä suuhunsa ja olemaan niin ältsin herttanen poika. Vaikkei meitä koskaan nähtäis yksissäkään kisoissa ikinä, niin mä kyllä silti tykkään tosta koirasta ihan ältsin paljon. :)

1 kommentti:

  1. Ja sit me voidaan perustaa kerho näille kisaamattomille maailman parhaille. <3

    VastaaPoista