sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Bolt - koira joka ei tiennyt miten olla koira

Eilen tallensin boxille animaatioelokuvan Bolt. Mikäli et ole nähnyt kyseistä elokuvaa, ystävämme Wikipedia tiivistää sen näin. Tänä aamuna sitten herättiin joulukuun ensimmäisenä päivänä ankeuteen ja vesisateeseen, joten käperryttiin karvaisten lasten kanssa sohvalle katsomaan leffaa.

Ihan ensimmäisenä Tuksu piti haudata peittoon, koska se ei kestä nähdä telkkarissa mitään eläinhahmoja. Se murisee ja puksuttaa kaikelle vähänkään eläintä muistuttavalle läntille telkkarissa. Ensimmäinen katselija eliminoitu. Kauko piti liiskata sohvatyynyjen väliin, koska se on niin iso, ettei sen takaa nähnyt mitään. Bea oli ainoa, joka osasi käyttäytyä.

Bolt on koira, jolla on koko ajan tehtävä. Ihmiset kuvaavat televisio-ohjelmaa, mutta Bolt luulee sen olevan totta ja muun muassa olevansa pumpattu täyteen supervoimia. Kuvausten jälkeen Bolt ei pysty rentoutumaan, ei leikkimään, ei syömään. Ei heiluta häntää, ei osaa puhua koiraa eikä tiedä muustakaan oikeasta koiranelämästä mitään.

Bolt karkaa etsimään mukamas kadoksissa olevaa omistajaansa ja seikkailullaan törmää kujakissaan, joka opettaa Boltille mikä on koiran oikea virka. Kuten vessanpöntöstä juominen, kepin noutaminen ja miten leikitään toisten koirien kanssa. Ja kuinka siistiä on työntää pää ulos liikkuvan auton ikkunasta ja antaa kielen lepattaa tuulessa.

Mulla oli päällimmäisenä ajatus, että ei toi koira ole edes kovin kaukana todellisuudesta. Koiria, jotka ovat hukassa ilman käskyjä ja tehtävänantoja. Koiria, jotka eivät osaa hullutella ja nauttia elämästä. Koiria, jotka eivät joko osaa tai eivät saa olla koiria. Koiria, jotka eivät osaa puhua koiraa tai relata sillon, kun mitään ei tapahdu. Koiria, jotka stressaa koko ajan joko siitä mitä tapahtuu nyt tai varsinkin siitä, että mitään ei tapahdu juuri nyt.

Bea on kerällä mun vieressä sohvalla, Tuksu vähän kauempana soffalla (murisee unissaan) ja Kauko retkottaa lattialla. Jos mä nyt kiekasen "mennään!" niin ne on kaikki kolme salamana pystyssä ja tepsuttelevat eteiseen sekoilemaan, että noni lähetään jo! Mutta just nyt ne on ihan aidosti rentoja. Ne ei odota kuumeisesti seuraavaa tapahtumaa, käskyä tai tehtävää. Ne on ihan vaan koiria, jotka nukkuu.

Mun koirat täyttää yhteiskuntakelpoisuuden määreet ehkä juuri ja juuri. Voi pitää vapaana, toisinaan osaavat kulkea hihnassa, eivät ole remmirähjiä, eivät räksytä kotona tai pihalla valvottaen naapureita, tulevat toimeen toisten koirien kanssa ja pitävät ihmisistä (Kaukon rakkautta kaikki ei ehkä ihan ymmärrä...). Välttävästi koulutettuja huligaaneja.

Mutta niillä on mun mielestä kivaa. Ne on avoimia maailmalle ja uusille asioille, ne leikkii ja rellestää vailla älyä ja näyttävät sillon ihan mielettömän onnellisilta. Niistä on kiva joskus tehdä mun kanssa juttuja ja saan itsekkäästi haalia ne kainalooni rutisteltavaksi. Joskus niille kiroillaan aiheesta ja ilman, mutta sitten elämä jatkuu taas.

Birressä sitä huolettomuutta on vähiten. Se on kasvanut kaikista tiukimmassa kurissa ja nuhteessa ja yhdistettynä sen perimään se on todella huono yhdistelmä. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin tekisin sen elämästä paljon hauskempaa. Mutta halusin mun koiran. Sen piti käyttäytyä täydellisen huomaamattomasti ja olla harmiton. En tullut millään tasolla ajatelleeksi koiran onnellisuutta. Että mun olis pitäny työstää niitä sen stressin aiheita ja opettaa se suhtautumaan niihin huolettomammin. Sen sijaan se oppi vaan sulkeutumaan ja pakenemaan. Sille suhistiin ja kiroiltiin (ja yhä toisinaan edelleen, vaikka siitä ei ole yhtään mitään hyötyä, koira vaan ahdistuu, mitä tää kertoo mun älykkyysosamäärästä?) puhinasta ja sitten se vaan paheni. Sen mielestä tilanne oli ahdistava ja jännä, mä vahvistin sen uskomuksen hermostumalla ja suuttumalla ite.

Sittemmin tilanne on onneksi parantunut. Birre ei enää vuosiin ole paineistunut ihan arkipäiväisistä tilanteista holtittomasti, kuten ennen. Jos nuorena meijän kotiin tullut sille tuntematon mieshenkilö sai sen juoksemaan kiljuen pitkin seiniä, niin nyt se menee suorinta tietä sohvalla istuvan uhrin rapsuteltavaksi. Ja ulvoen vaatii lisää, jos paijaava käsi erehtyy pysähtymään.

Olen myös itse menettänyt rautaisen otteeni kurista ja vaatimuksista. Tietyt vaatimukset eivät varmasti katoa ikinä, kuten se, että toisten ruokia ei varastella, hihnassa ei moikkailla ja kellekään ei rähjätä tai leikkiessä ketään ei kurmoteta. Mutta unohdetaan stressi, päteminen ja pingotus asioissa, joissa se ei ole välttämätöntä. Saa tulla sohvalle ja jostain syystä porsaat änkeää sänkyykin viereen, mutta jos sanon "pois", niin sillon ne lähtee pois. Saa tulla keittiöön, mutta jos alkaa olla liikaa koiria jaloissa, sanon "pois" ja keittiö tyhjenee.

Onko se sitten epäloogista koirille, en tiedä. Oletuksena niiden näkökulmasta sohvalle saa tulla, jos ei toisin määrätä. Ei ne kyttäile ja pälyile sohvan vieressä, että saakohan sinne nyt tulla vai ei. Ne hyppää sohvalle ja jäävät siihen, jos ei toisin sanota. Usein ovesta mennään ulos ryminällä, mutta jos vähän raotettua ovea vedetään uudelleen kiinni, jokainen tietää jäädä odottamaan lupaa mennä. Tarpeen vaatiessa ovista osataan kulkea vain omalla nimellään vuorotellen. Kätevää kurakeleillä, kun pitää tassuja kuivata.

Ehkä liian iso lauma pakottaa mut hellittämään rautaista otettani, mutta onnellisuus on nykyään äärimmäisen tärkeää. Ei ne viimesen päälle hiotut temput ja millintarkat säännöt. Onneksi olen saanut kaivettua Tuksustakin onnellisuutta esiin. Onnellinen koira on koiraa parhaimmillaan. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti