perjantai 7. helmikuuta 2014

Ensimmäinen päivä leikkauksen jälkeen

Eilinen on sujunut hyvin rauhallisissa merkeissä. Iltapäivällä laitoin Bealle myös toisen, paksumman peiton, koska koko koira oli hyvin viileä. Paijatessa huomasin tassujen olevan ihan jääkylmät eikä normaalisti hyvinkin lämmin Bea tuskastunut peitosta yhtään. Nukutuksen jälkeistä palelemista siis ilmassa.

Alkuillasta Bea kömpi pystyyn kaikkien peittojensa alta ja huoju siinä näyttäen aika eksyneeltä pikkukoiralta. Varovasti lähdettiin käymään ulkona. Bea kulki selkä köyryssä ja häntä alhaalla, liekö lääkepöllyssä vai kipujen takia. Kuistin rappunen ei ole järin korkea, mutta nostin Bean siitä yli silti, ettei tarvitse yhtään tehdä tarpeettomia venytyksiä.

Heti tossa talon kulmalla on matalammaksi tallottua hankea. Siellä me köpöteltiin hyvin varovaisesti ja suureksi ilokseni Bea kävi kuin kävikin pissalla! Sitten varovasti köpöteltiin takaisin sisälle. Bea oli jo sen verran hereillä, että peti lattialla ei ollut enää yhtään niin ookoo vaan sohvalle oppinut puudeli halusi korkeammalle.

No mitä tämmönen pehmo siinä vaiheessa sille mahtaa? Nostin toisen paksummilla reunoilla varustetun pedin sohvalle ja peittelin sen lakanalla. Sitten oli vuoro nostaa Bea pedille ja siihen pikkutyttö kiepsahti nukkumaan oikein tyytyväisenä. Lääkärissä kovasti neuvottiin pitämään koira lattiatasossa ja kauluri koko ajan päällä, koska se ei vaadi kuin sen kaksi sekuntia huomion karkaamista ja haava on jo nuoltu.

Ja ymmärrän sen, voin kuvitella miten äärimmäisen turhauttavaa on paikkailla uudelleen haavoja, koska omistaja ei noudattanut ohjeita. Mutta olen silti ollut tottelematon. Eilisestä kotiutumisesta asti toi koira on ollu mun näkökentässä ihan koko ajan. Kun se tokkurassa makasi pedillä tossa lattialla niin kun kävin vessassakin tein sen ovi auki ja mulla oli näköyhteys tohon koiraan tauotta.

Koska mä idiootti en harjotellu kaulurin pitämistä etukäteen ja joku muistaneekin, että Bea ei kauheesti pidä takeista tai haalareistakaan, niin voitte sitten kuvitella reaktion kauluriin. Enkä todella halua, että se nyt heti ekoina päivinä alkaa rodeoimaan kaulurin takia.

No entäs yö? Nukuin sohvalla, Bea kainalossa ja toinen käsi rutistettuna sen kaulapannan ympärille. Nukuin hyvin kevyttä koiranunta ne lyhyet pätkät kun tuli torkahdettua, joten heräsin pienimpääkin Bean liikahdukseen. Porokoirat nukku mun jaloissa ja jouduin taivuttelemaan itseni semmosiin akrobaattisiin asentoihin, että aamulla luulin niskan ja selän räjähtävän avaruuteen asti. Mutta mitäpä sitä ei puudeleitten hyväksi tekisi.

Illalla Bea alkoi piippaamaan. Se ei ollu sen huomioulinaa vaan pitkää ja hiljaista ulinaa, itkua näin ihmiskielellä. Vaikka sanottiin, että samana iltana ei tulla kipulääkettä enää tarvitsemaan vaan vasta tänään, mutta mun mielestä Bea oli selkeesti kipeä. Niinpä poikkesin ohjeista ja annoin sille kipulääkkeen ja jonkun tovin päästä itku lakkasi ja koira pystyi jatkamaan uniaan. Hyvä niin.

Tänään se on ollut jo paljon enemmän Bea. Ulkona saan toppuutella sitä koko ajan, sen häntä huiskii taas ylhäällä eikä selkä ole köyryssä. Onneksi sohvalla kainalossa makoilu on sen mielestä edelleen tosi jees ja se saakin rakkautta ämpärikaupalla.

Haava näyttää mun mielestä ihan hyvältä. Eilisestä punotus on vähän ehkä levinnyt, mutta myös lieventynyt. Haavan päätyihin on vähän erittynyt kudosnestettä, mutta ei mitenkään paljoa. Oikein "nätti" haava edelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti