maanantai 10. maaliskuuta 2014

Hukkareissu

Maksetussa vakiovuorossa on yksi iso miinus joka on mahdollinen juuri siihen hetkeen osuva paska fiilis. Sen verran olen jo oppinut, että tunnistan itsestäni sen fiiliksen, jolloin ei ole fiksua tehdä koirien kanssa yhtään mitään. Vielä en ole kuitenkaan oppinut olemaan yrittämättä "edes pikkusen" siitä huolimatta.

Niinpä yritettiin. Tehtiin samaa kuviota kuin viimeksi jolloin Kauko ampui aina väärään päähän putkea. Nyt ei tullut yhen ainutta virhettä. Pelkkiä puhtaita suorituksia ja "onnistumisia". Mutta se ei ilahduttanu mua pätkän vertaa. Miksi? Koska se ei ollut Kaukon näköistä menoa. Se ei ollut mieletöntä tykitystä ja riemukasta mun haparoivien ohjeiden huomiotta jättämistä. Mua ei naurattanu enkä joutunu kiroilemaan.

Sitä ei aina tiedä mistä se väärällä jalalla nouseminen johtuu, mutta se vaikuttaa koiriin niin selkeesti. On mahdotonta esittää olevansa iloinen ja innokas, koira näkee siitä läpi niin että humina käy. Niinpä tekeminen oli tylsää paskaa. Joku vois olla onnellinen siitä, että koira tekee just niinku halutaan ja käsketään, mutta siitä puuttu täysin se meille tyypillinen iloinen hulluus.

Mielummin otan vähän kurittoman ja väärin tekevän koiran jos se samaan aikaan meinaa ratketa liitoksistaan siitä riemun määrästä kuin tollasen totisella naamalla suorittavan koiran. Niinpä muutaman täysin merkityksettömän "nappisuorituksen" jälkeen pistin kamat kasaan ja lähdettiin lenkille auringonnousuun. Seikkailtiin ihanan epätasaisessa metsässä auringon häikäistessä silmiä.

Tilavassa metsässä Kauko ja Bea pääs vihdoin vapautumaan mun kiukutuksen vaikutuspiiristä. Bea pinko rusakkona pitkin metsää kurkku suorana huutava Kauko perässään. Ne paini sammalilla ja pujotteli puiden välissä. Ja vihdoin mua alko hymyilyttämään. Istuin kivellä ja koirien se totaalisen aito riemu toi vihdoin ihan aidon hymyn myös mun huulille.

Koirat tuskin osaa lukea hymyä mun naamalta, joten aito hymy muuttaa koko olemuksen, koska molemmat koirat hyppäs pyytämättä kivelle mun viereen. Kauko kaatu mun syliin kiehnäämään ja Bea nojasi tassuillaan mun hartioihin. Sillä hetkellä oli hyvä opetella unohtamaan paska aamu ja keskittyä vaan eteenpäin. Koska niin ne koiratkin tekee.

Ei siis jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa tästä aamusta. Mutta loppukevennyksenä voin laittaa eilisen videon Kaukon peruutusharjoittelusta. Kyseessä on järjestyksessään toinen opettelukerta ja kyllä se sieltä tulee. :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti