sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Naurakaamme itsellemme

Tai siis, nauretaan nyt kaikki yhdessä mulle.

Birren kanssa käytiin eilen ihan kahdestaan yli tunnin lenkillä. Kyllä se on helppo ja vaivaton koira. Siis siinä lajissa niin lyömätön, ettei ihan kovin paljoa voi enää paremmaksi pistää. Metsässä vilisi lapsia ristiin rastiin enkä ottanut Birreä hihnaan pujottautuessani kakaroiden lomasta. Birre oli jääny haistelemaan kauemmas ja sieltä se sitten hipsi pujotellen lapsilauman läpi suomatta heille silmäystäkään. Tämmönen laatuaika tekee ihmeitä hermoille ja mielelle!

Eilisen aksatreenin käsiteltävä kuvio onnistui varsin näppärästi muuten, paitsi viimeseen putkeen Kauko meni ehkä vähän näppärämpää tietä, kuin mitä mä yritin sille sönköttää. Ja tottakai siinä käy niin, että puhelimesta loppuu akku ja sitä lopun onnistumista ei saada videoitua!


Toinen ongelma sekä Kaukon että Bean kanssa oli A-esteen päällä kuvaushommia suorittanut Mari. Tai siis, ei Mari itse ollut ongelma, vaan mun kurittomat koirat, jotka sinkoilivat moikkailemaan Maria siinä ihan vaan ohimennen. Vielä jonain päivänä mä opetan niille kuria ja käytöstapoja! Mutta siihen asti on vaan osattava nauraa. Ja paljon.


PamPamin kanssa on aina niin hauskaa. Se on vaan niin täynnä iloa ja riemua, kaikki on ihan huikeen siistiä ja eniten parasta. Miten mä ikinä opin edes vaatimaan tolta säntillistä käyttäytymistä? Sen idioottionnellinen hymy ja villisti vatkaava häntä vaan puhuu puolestaan ja tukkii mun suun. Jos mä joskus erehtyisin kisoihin sen kanssa niin hyvin suurella todennäköisyydellä vähintään kahdesti radan aikana hakisin sen jonkun katsojan sylistä. Mutta hei, se on Bea, mun rakas pieni PamPam ja se saa mut nauramaan. Paljon ja usein. <3

Vaikka treeneihin ei todellakaan tulla leikkimään niin rikottiin sitä sääntöä. Bestikset Kaako ja Hotti pääsivät pitkästä aikaa painimaan. Pojat on puhuneet alusta asti jostain käsittämättömästä syystä aivan omaa kieltään. Totti on osannut alusta asti liikkeen, jota me kutsumme alligaattoriksi. Alligaattorissa vältetään isomman leikkikaverin kanssa rajut kolarit ja kaatumiset heittäytymällä ja sukeltamalla itse valmiiksi maihin. Siellä sitten möyritään ja painitaan, välillä ehkä juostaan lisää, mutta muistetaan sukeltaa uusi alligaattori kehiin, ennen kuin iso Kaukon rohjake ehtii kamppaamaan nurin.

Arvostan Kaukossa sitä, ettei sillä ole tarvetta pönkittää omaa egoaan höykyttämällä pienempää ja nuorempaa Tottia. Kaukon ilme on pehmeä ja veikeä, se ei katso leikkikaveriaan kuin "saalista" ja runno sitä maahan. Kau myös hyvin paljon heittäytyy itse Totin viereen maahan ja antaa Totin möyriä päällään. Välillä meno yltyy hyvinkin hurjaksi juoksuksi ja me ihmiset katotaan kauhulla, että nyt kyllä sattuu, mutta sitten pojat onkin taas mukkelismakkelis maassa möyrimässä toistensa alla ja päällä ja ympärillä.

Eikä tää kaksikko ole leikkinyt kuin ihan muutamia kertoja yhdessä. Silti yhteinen sävel on aivan täysin päivänselvä ja molemmilla näyttää olevan niin hirmuisen kivaa. :) Puhelimessa ei riittäny virtaa kuin ihan pieni pätkä kuvata...


Kotona Kauko ja Bea oli selvää ilmentymää sanonnalle "Väsynyt, mutta onnellinen." Väliajoilla molemmat oli kevythäkissä odottelemassa vuoroaan ja mä en voi kuin ihailla. Ne on aivan rauhassa ja hiljaa. Beaa alkaa välillä piipityttämään, mutta sitä nyt ei edes lasketa. Häkistä päästyään molemmat on aivan täynnä tekemisen meininkiä, mutta häkissä laskeutuu rauha ja hiljaisuus. En tiedä miten ja miksi, mutta kyllä olen ylpeä ja onnellinen!

Urheilijanuoret sai nukkua sängyssä, vaikka eihän meillä koirat sängyssä nuku oikeesti ikinä. Koskaan. Bea nukku aivan kiinni mussa ja peiton alla. Kauko nukku jaloissa ja retkotti koko valtavan pinta-alasta edestä sänkyä valloittaen. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti