lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ystävämme koirapuisto

Koirapuiston edusta on oiva treenipaikka. Siinä saa ilmaseksi häiriötä ja saa kaiken lisäksi valita kuinka lähelle sen häiriön ottaa! Mutta sisälle en mene.

Valtaosa koirapuistoissa käyvistä on varmasti oikein jees porukkaa, mutta siellä on myös aivan turhia liian isoja riskejä otettavaksi. Valitettavan iso osa ihmisistä ei osaa lukea edes omaa koiraansa lainkaan, saati että pitäis tulkita kokonaisen lauman mielenliikkeitä!

Ulkopuolelta on surullista katsoa kuinka puistoon viedään koiria juoksemaan häntä koipien välissä ympyrää paniikissa, kun joukko vieraita yrittää röyhkeästi "tutustua" siihen. Eikä kukaan tee mitään. Edes itse omistaja ei vaadi koirallensa sitä tilaa, jota se ei itse osaa pyytää - paitsi sitten lopulta kun sillä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä pelkonsa alta aggressiiviseksi. Ja jos siinä kohti vastapeluri on oikein kusipää, niin siitä syntyy tappelu.

Toisia nylkyttävät koirat joko saavat tehdä sitä ihan rauhassa tai sitten ne vähän lepsusti yritetään saalistaa kiinni, että heh heh, eipäs tommosia leikkejä! Yleensä kyseessä on seksuaalinen tai aivan äärimmäisen dominoiva ele. Kummastakin syystä syntyy oikein potentiaalisesti tappelu.

Puhumattakaan niistä itse riidanhaastajista. Jotka tulee portista sisään jäykkänä, täynnä itseään ja vaan kiikaroiden kohdetta. Sitten vaan odotetaan, yleensä ei tarvitse edes kovin kauaa ja kappas siellä on joku pikkunen tappelu pystyssä.

Joskus tarvitaan pikku jäähyä.. :)
Tai koirapuistossa on joku uroksen kanssa, josta tiedetään ettei se pidä toisista uroksista. Joku tulee toisen uroksen kanssa notkumaan portille, tämä sisällä jo ollut ulos räyhää portilla täysillä ja tämä uuden tulokkaan omistaja silti sanoo "Voidaanhan me kokeilla!" SIIS ANTEEKS MITÄ?! Toinen huutaa, että oota mä lähen pois kun tää ei tykkää toisista uroksista niin sitten te pääsette tänne. Eiku hei kokeillaan et repiikö ne pahastikin toisensa! Ihmisten välinpitämättömyys omista koiristaan on välillä ihan käsittämätöntä.

Me ollaan ulkoiltu isoissa laumoissa, joissa on sekä uroksia että narttuja ja ihan kaikissa ikäluokissa. Kaikki ne koirat on aina ollu jollain tasolla tuttuja. Koska mitään "no kokeillaan tuleeks nää toimeen" -paskaa en harrasta tieten tahtoen. Ensimmäisenä saan yleensä komentaa Birreä, joka on sellanen saatanan bitch. Se nostelee keesiä pystyyn ja murisee. Koskaan, siis koskaan ikinä, se ei ole käynyt kenenkään päälle tai purrut ketään.

Tässä kohti komennan tai tökkäsen sen hiljaseksi, mutta usein meidän kaverikoirat on niin fiksua jengiä, että antavat Birren jäädä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ja menevät leikkimään muiden kanssa. Kun Rouva Kiukkupää saa sitten hetken sitä omaa aikaa sulatella asiaa niin yhtäkkiä sen löytääkin leikkimästä sen kanssa, joka sen mielestä äsken oli niin sairaan ällöttävä. Naiset on vähän naisia.

Bean kanssa ei ole mitään ongelmaa ikinä. Se ei välitä mistään tutustumisseremonioista, se haluaa vaan kirjaimellisesti ottaa jalat alleen ja pistää ralliksi. Bean mielestä kaikki kavereiden kanssa vietetty aika juoksematta on aivan turhaa.

Kaukon kanssa yleensä ainoat ongelmat tulee, jos laumassa on helposti särkyviä koiria, kuten pentuja. Se ei ihan ymmärrä itse olevansa helvetillinen jättiläinen vaan sen mielestä vois ihan yhtä hyvin pistää painiksi pikkupennun kanssa. Mutta mikäli kaveriporukan jäsenet ovat painittavaa kokoa niin Kaukoa ei tarvitse pahemmin komentaa. Se kuuntelee kyllä ihmeen hyvin niitä leikkikavereita ja jos painin lomassa joku vähän vinkaisee tai muuten pyytää tilaa, niin se kyllä reagoi siihen.

Kauko sen sijaan ei kestä epänormaaleja tilanteita yhtään. Se on esimerkiksi murissut yhdelle parhaista kavereistaan, kun se tuli haistelemaan Kaukoa sen ollessa kevythäkissä. Ei siis hampaat irvessä ja nenä rutussa, vaan semmosta epävarmaa hurinaa. Saman se on tehnyt esimerkiksi eläintarvikeliikkeessä, kun meidän lisäksi oli vain toinen koira ja se seiso aivan hiljaa ja tuijotti Kaukoa. Kauko rupes väistelemään katseella ja taas kuulu pientä hurinaa. Jostain syystä tommoset tilanteet on Kaukon mielestä kummallisia ja sen pää ei kestä moista epänormaaliutta. Koska esimerkiksi ulkona räyhäävät koirat on sen mielestä jo aika nähty.

Leikkiessä sitten vapaana Kauko painii ja juoksee oikein mielellään ihan kenen tahansa kanssa. Jos sille on joku joskus sattunut ärähtämään vaikkapa lelusta niin se vaan nostaa kädet pystyyn, että no hei ei sitten, pidä vaan! Kauko itse ei ole järin kova puolustamaan omia aarteitaan. Yleensä etenkin uusien kavereiden on vähän hankala ymmärtää herra Nipsua, kun se kovaan ääneen muristen yrittää tunkea toisen naamaan jotain suussaan olevaa lelua.

Murinassa vaan on sellanen kimeä sävy mukana, korvat lerpattaa sivuilla ja häntä heiluu villisti niin kaikki ei aina ihan osaa tulkita tätä leikkiinkutsua. Että haluatko vaiko etkö sä halua, että siitä otetaan kiinni?! Kyllä se yleensä haluaa. Kauko on leikkiessään usein muutenkin niin pirun äänekäs, että tarvis korvatulppia. Bea osaa jo tulkita sitä Kaukon metelöintiä ja kotona leikkiessään ne karjuu molemmat ihan yhtä lujaan ääneen. Terkkuja naapureille!

Mutta tappelussa mun koirat ei ole ollu ikinä. Kukaan ei ole käynyt niiden päälle tai purrut niitä. Ja mä väitän sen johtuvan ihan siitä, etten ole käynyt koirapuistoissa kerjäämässä verta nenästä. Tai siis, siitä että mä olen näin hysteerinen. Pari potentiaalista tilannetta on ollut irtokoirien kanssa, mutta ainakin toistaiseksi olen ehtinyt itse aina väliin.

Joten vaikka varmasti moni puistossa käyvä on oikein mukavaa porukkaa niin mun kanta on silti ehdoton ei. Siinä säännöttömässä ympäristössä on pilattu liian monta sosiaalista koiraa ja tehty traumoja pennuille. Koirat on toki aina koiria ja tappelun riski on aina olemassa, mutta sitä riskin mahdollisuutta voi pienentää erittäin merkittävästi!

Kauko-parka hurjan pikku-Totin hyökkäyksen kohteena!

1 kommentti:

  1. Taas puhuit asiaa.
    Meillä tuli joskus lenkillä kuus koiraa (taluttimessa onneksi) vastaan. Täti vaan tunki koiriansa noiden kahden luo vaikka osa koirista rähisi jo valmiiksi ja mun koirat vilkuili epävarmasti, toinen jo murisikin vähän. Ahdistivat meidät sitten ns. nurkkaan (takana meni melkoisen vilkas autotie). Yritin jotain mielestäni sanoakkin, että ei nämä pidä vieraista koirista jne. mutta täti vaan sanoi, että nämä "minun koirat on kyllä ihan kilttejä"... Siinä sitten hetken nieleskellen mietin, että kuka tässä kuolee, omat koirani alkoivat jo tulla taakseni piiloonkin. Lopulta täti ymmärsi lähteä. Siinä sitten vielä toinen koiristani vilkaisi vieraisiin päin ja taisi heilauttaa häntäänsäkin, niin yksi niistä vieraista koirista kääntyi sanomaan koiralle ruman sanan ja yritti napata kiinni...

    VastaaPoista