sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Bean päivä!

Aamulla herättiin ennen seitsemää. Ajattelin itse mennä salille, mutta lähtöä tehdessäni en saanut sysättyä mielestäni siinä vieressä intoa täynnä häntää huiskivaa Beaa. Kuntosali sai jäädä ja lähdettiin tirriäisen kanssa kahdestaan pyörälenkille. Kuuden kilometrin hyvin reippaan ravaamisen jälkeen Bea oli hyvin hyvin iloinen.

Kotona muistin katsoneeni tänään olevan yksi mätsäri tossa puolen tunnin ajomatkan päässä Hyvinkäällä. Niinpä pakkasin autoon edelleen iloisesti jaloissa huiskivan Bean. Paikanpäällä oltiin ensimmäiset ilmoittautumassa ja sen jälkeen leppoisasti istuskeltiin varjossa sen 1,5h ennen kehien alkua. Koska Suomen kesä on aina yhtä ihana, niin saatiin semmonen muutaman minuutin megavesisade. Ja sitten paistoi taas aurinko. Eipä tuo haitannut mitään, piristi mukavasti. :)

Bean kanssa oltiin tottakai monirotuisten ensimmäisessä parissa ja Bea oli niin Bea. Se seisoo luonnostaan niin ryhdikkäästi, ettei sitä tarvitse asetella mitenkään. Tuomaria tervehdittiin iloisesti ja avoimesti ja juostessa se liikkui juuri niin kuin se aina liikkuu - kauniisti! Saatiin punainen nauha.

Monirotuisia oli vain viisi, joten nopeasti päästiin asioissa eteenpäin. Punaisten kehässä oli vain kaksi koiraa ja TÄTTÄRÄÄÄÄÄÄÄÄ Bea voitti! Niinpä sitten monirotuisten omaan BIS -kehään. Ympyrää juostessa kehuin tota koiraa ihan koko sydämestäni, kuinka hieno ja kaunis pieni mammantyttö se onkaan. Siinä se ravasi ryhdikkäästi, mutta lennokkaasti ja tuijotti suoraan eteenpäin.

Tuomari kehui Bean olevan ihastuttavan iloinen ja avoin ja erityisesti mainitsi liikkeiden olevan tasapainoiset ja kauniit. Bea siis voitti myös BIS-kehän! Näin ollen Suomen Snautserikerhon järjestämässä mätsärissä tänään Bea oli monirotuisten PUN1 BIS1! Hurraaaa!







perjantai 23. toukokuuta 2014

Ei ole Bean voittanutta!

Kun omistaa kolme täysin erilaista koiraa voi huomata löytävänsä jokaiseen tilanteeseen ja harrastukseen juuri täydellisen koiran. Esimerkiksi siinä missä Birre on maailman ihaninta kävelyseuraa ja Kauko superhauska agilitykaveri on Bea aivan lyömätöntä pyöräilyseuraa.

Sain tänään tolta poikaystäväksikin luokiteltavalta henkilöltä uuden hienon polkupyörän! Olinkin semmosta jo ehtinyt ihan kokonaisen päivän vai peräti kaksi kaipailemaan ja nyt semmonen mulle tupsahti. Jee! Päivääkään ei tietenkään hukata nyt kun fillari saatiin.

Päivän ihan pikkusen "viilennettyä" otin projektikseni Kaukon. Sen kanssa ei ole koskaan pyöräilty niin lähdettiin ihan varovasti liikkeelle taluttaen pyörää vierellä - ehkä noin kolme metriä. Siinä ajassa totesin, että ei me tähän kuolla, korkeintaan vammaudutaan vakavasti. Niinpä hyppäsin pyörän päälle ja lähdettiin hiljakseen ravaillen eteenpäin.

No kuinka sitten kävi? Hah, Kauko on Kauko, joten se hölkötti pyörän vierellä kuin vanha tekijä! Kaikki käännökset mutkissa ja muutokset vauhdissa sujui kuin vettä vaan. Kaksi toisen koiran ohitustakin tuli vauhdista, ei kertakaikkisen mitään ongelmaa siinäkään.

Täytyy joskus saada joku polkemaan vierelle ja kuvaamaan Kaukon OIKEETA ravia. Siis herranen aika miten voi olla porokoiralla kauniit ja aivan todella liian rotuunsa nähden näyttävät liikkeet. Ja kun se liikkuu tehokkaasti niin edestä kuin takaa. Olin ihan haltioissani miten upea koira mulla onkaan!

Kaukon jälkeen oli vuorossa Rouva Porokoira. Harmi ettei juuri kukaan ollut näkemässä miten reippaasti Birre hölkkäsi menemään! Tokihan sitä kesti vain puolen matkaa, mutta olin ihan aidosti yllättynyt kuinka innokkaasti ja vauhdilla (siis Birren mittakaavassa vauhdilla..) Tuksu halusi juosta. Ei mitään suurta vauhdinhurmaa, mutta koira näytti tyytyväiseltä ja liikku oikein mielellään.

No sitten oli Bean vuoro. Vieteri kimpoili pitkin etupihaa pyörän nähdessään eikä tahtonut pysyä lainkaan nahoissaan! Bea juoksee ihan kummalla puolella tahansa pyörää, tuijottaa tiukasti eteensä vaikka mitä tapahtuisi ja huiskii niillä tikkujaloilla ihan mielettömän hurjaa vauhtia! Kauko ja Birrehän joutuu siirtymään jo aika reippaalle laukalle, kun siinä vaiheessa pikkuinen Bea edelleen vaan rennosti hölkkäilee. Sillä liikkuu noi kintut ihan tajutonta vauhtia ravissakin. Laukasta puhumattakaan.

Koska oli ekat pyörälenkit tälle kesälle niin käytiin vaan melko lyhyt sama lenkki kaikkien kolmen kanssa. Porokoirat oli tähän ihan tyytyväisiä, mutta kyllä joutu hammasta puremaan, ettei lähetty Bean kanssa samantien polkemaan vähintään Rovaniemelle ja takasin. Oli meinaan niin onnellisen näkönen koira, kun pieni pätkä spurtattiin kilpaa varjoisalla hiekkatiellä!

Mutta maltilla maltilla, meillä on aikaa kasvattaa matkaa ja nostaa kuntoa. Nyt kun toivottavasti Birrenkin ongelmat olisi hiljalleen takanapäin niin myös sen kanssa pääsee hiljalleen kehittämään fyysistä puolta. Mutta olihan hauskaa pitkästä aikaa! :)

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Kun maalaistollo mätsäriin lähti

Tänään käytiin Kaukon kanssa mätsärissä Järvenpäässä. Ollaan oltu tommosessa koiratapahtumassa viimeks viime syksynä, joten ehkä vähän jännitin miten mökkihöperöitynyt Kauko suhtautuu suureen koirajoukkoon. Me lenkkeillään niin paljon semmosiin aikoihin ja semmosissa paikoissa, ettei ihan kauheesti tuu törmättyä toisiin koiriin.

Paikalle saavuttaessa Kauko puhahti kerran. Ja se koko show oli sitten siinä. Häntä pystyssä ja koripallot kainaloissa se jakso hetken aikaa tepastella, mutta ei remponut hihnassa tai puhkunut sen enempää. Istuskeltiin nurmikolla ja mielettömän kesäisen sään ansiosta (tai takia) osallistujia oli PALJON. Saatiin siis odotella aika kauan.

Kaukon kanssa oltiin heti ensimmäisessä parissa ja Kauko sai punaisen nauhan. Punaisten kehässä kuitenkin saatiin vain lämmintä kättä ja kiitokset, ei siis sijoitusta. En yhtään ihmettele, Kaukon mielestä oli ihan sula mahdottomuus juosta rennosti eteenpäin, kun takapuolessa kiinni juoksi ihan vieras koira. :)

Kaukon mielestä oltiin toko-kokeessa.. :)

Kauko tervehti tuomaria korrektisti ja
hillitysti...NOT!

Vaatimatonta porokoiran hipsutusta...


Odotellessa Kauko oli melko levoton. Pyöri, piippaili, söi ruohoa eikä pystynyt kunnolla rauhottumaan. Mutta ei se mitään, tästä se taas lähtee ja ulkotreenikausikin alkaa niin saa taas rutiinia tähän muidenkin koirakoiden olemassaoloon. :)

Palkinnoksi monen tunnin tylsäilystä Kauko pääsi ensimmäistä kertaa uimaan tälle kesää. Kuumuudessa läkähtynyt koira nousi viileässä vedessä ihan uusiin sfääreihin! Teki selvästi hyvää. :)

RRRRRAVISTUS!

perjantai 16. toukokuuta 2014

Vanhan koiran viimeiset metrit?

Näin eilen (taas) ulkoiluttajan vanhan koiran kanssa. Pidän usein niitä harmaantuneita vanhuskoiria sympaattisena näkynä, mutta se aaawwww -fiilis murenee sen raivon tieltä, kun huonokuntoista koiraa revitään perässä lenkillä.

On luonnollista, ymmärrettävää ja täysin hyväksyttävää, että vanhetessa se askel hidastuu, liikkumisesta voi tulla kankeampaa eikä sitä ole mikään vetreä vieteri. Mutta siinä kohti olisi omistajan pidettävä realiteetit pöydällä koko ajan. Ainakin näin ulkopuolisen silmiin näyttää äärimmäisen pahalta, kun kankeasti ja hitaasti liikkuva koira rohisee pantaansa vasten ulkoiluttajan pyrkiessä kunnon lenkkivauhtiin.

Tai kun vastaavasti vanhuuden kankeuttamaa koiraa lenkitetään monen kilometrin pituisilla reiteillä. Joitain näitä tapauksia on vuosien varrella tullut vastaan todella kaukana kotoa, kun tietää missä kyseinen koirakko asuu.

Ei kukaan täysjärkinen lähde pentuakaan juoksuttamaan polkupyörän vierellä. Ainakin itse olen pyrkinyt tarjoamaan pennulle haastavaa ja vaihtelevaa maastoa lihaksiston ja motoriikan kehittämiseksi, mutta vauhti ja kesto on aina pyritty katsomaan pennun mukaan. Ei ole tarkoitus totaalisesti uuvuttaa ja ylirasittaa pentua kiskomalla lenkkarit jalkaan ja kirmaamalla kilometreittän raskaskulkuista metsää.

Saman näkisin pätevän vanhaan koiraan. En missään nimessä tarkoita, että vanha koira pitää unohtaa sohvalleen nukkumaan, vaan nimenomaan iäkkäälle koiralle keksitään tekemistä sen omien tarpeiden mukaan. Toisethan kirmaa reippaasti viimeisetkin metrinsä ja lähtevät yllättäen "saappaat jalassa" kun taas toisten kunto heikkenee ja liikkuminen kankeutuu hiljalleen. Uni maistuu, lenkkeily on enemmän rauhallista kävelyä kuin reipasta ravailua ja makuulta noustessa koira saattaa olla kankea.

Joten kun askel hidastuu, lihasten vertyminen vie kauemmin ja maisemat on kiinnostavimpia kuin juokseminen niin kyllä mä vähän tuppaan olemaan sitä mieltä, että sitten siinä saa omistajakin hidastaa omaa askeltaan. Sillä sitä saa annettua vanhuskoiralle mahdollisuuden kertoa jos alkaa väsyttämään liikaa ja pitää ehkä levätä hetki.

Vaikka enhän mä voi ikinä tietää tarinaa näiden koirakoiden takana. Että "huvikseenko" se omistaja kiskoo hihna kierällä sitä vanhaa koiraa perässään vai eikö koiraa "vaan huvita". Aika rujolta se joka tapauksessa näyttää ulkopuoliselle.

Ja edelleen joku roti siinäkin pitäisi olla, että miten huonoon kuntoon vanhuuden vuoksi koiran annetaan mennä. Aikanaan ajoin useita kertoja yhden ulkoiluttajan ohi, jolta olisin voinut lennosta kaapata koiran mukaani ja viedä lopetettavaksi. Koiran neljästä jalasta yksi näytti toimivan hyvin, kolmea muuta se liikutteli hyvin vaivalloisesti maata pitkin raahaten, seistessä kaikki jalat tutisivat ihan holtittomasti ja pissatessa meinasi kaatua. Ihmisten hyvässä hoivassa kun valitettavan harvoin koirat kuolevat luonnollisesti. Villikoiralaumassa tilanne olisi aika erilainen.

Mutta ettei nyt jätetä tätä epämääräistä pohdiskelua näin synkkiin tunnelmiin, niin kyllä mua aina liikuttaa nähdä näitä ihan yhtä hitaasti liikkuvia vanhuksia - niin omistajaa kuin koiraa. Kun joku mummo tai pappa köpöttelee lyhyin askelin ja se harmaantunut koira vaappuu vierellä ihan yhtä hitaasti. Sitten näitä pareja näkee istuskelemassa puistossa penkillä, ihan vaan muutaman sadan metrin päässä kotoa. Mikä hellyys ja kiintymys niiden vanhusten välillä onkaan. Harmaantunut koira katsoo anovasti vanhaa omistajaansa ja ryppyinen, ehkä hieman vapiseva käsi kaivaa taskusta palan koirankeksiä. Aww!

Birrehän on aina ollut melko rauhallinen lenkkeilijä ja mulla on aika elävä visio siitä, miten Birre sitten
vanhempana on vieläkin hitaampi ja tylsempi kuin nyt. Se on jo nyt ollut mun mummon ehdoton suosikki, kun ei vedä hihnassa tai hauku toisille koirille. Näen niin elävästi ne kaksi köpöttelemässä vierekkäin...

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

perjantai 9. toukokuuta 2014

PamPam on kotona taas!

Bea on ollut mun elämässäni noin neljä ja puoli vuotta. Koko tänä aikana oon viettäny ihan vaan muutaman yön erossa tosta koirasta. Ja nyt olin kokonaiset kaksi yötä ilman pientä räveltäjää. Ihan jo pelkäsin, että tunnistaako se mua enää lainkaan!

Varmuuden vuoksi kohtaamisesta otettiin video. Bea kiersi ensin toiselle puolelle autoa eikä nähny mua. Videollakin kuuluu, kun sanon sille "PamPam", sillon Bea tuijotti mua yhen puoli sekuntia ihan ilmeettömänä, kunnes joku lamppu naksahti päälle. On se mun koira edelleen. <3


Sitten mentiin kotiin. Kyllä noilla miehillä on huono muisti, kun Kauko kohtasi Bean kuin täysin vieraan koiran. Pikkupoika veti keuhkot täyteen ja tuplasi oman kokonsa. Varmuuden vuoksi nosti niskakarvatkin pystyyn! Äkkiä se palasi muistin syövereistä, että oumaigaad, tää on mun kaikkien aikojen paras kaveri ikinä! Tyhmä poika...


torstai 8. toukokuuta 2014

Vain kaksi koiraa - missä on Bea?!

Mulla on tällä hetkellä kotona vain kaksi koiraa - molemmat porokoiria. Mutta missä mahtaa olla Bea? Noh, Bea on koekaniinina. Kaveri kärsii koirakuumeesta ja on jo pitkän aikaa toivonut koiraa hoitoon. Koska valeraskauden takia Birrellä on taas ongelmia tassujen kanssa ja niitä pitää hoitaa useamman kerran päivässä niin kauniisti pyytämällä ystävä sai sitten Bean luokseen.

Ja tää ei sitten ole todellakaan mulle mikään helppo juttu! Kauko ei ole koskaan ollut muualla hoidossa, Birre ja Beakin vaan muutamia kertoja. Mulle ei siis ole tosiaan mikään ihan rutiinijuttu antaa koiriani muiden käsiin!

Eilen käytiin yhdessä kävelyllä ja kerroin miten Bea toimii ja miten sen kanssa toimitaan. Ei mua sinänsä huolestuta. Luotan kyllä, että kun ystäväni on jo Birren nuoruudesta lähtien kuunnellut mun paasaamista siitä, miksi EI moikata hihnassa ja miksi EI mennä koirapuistoon, niin se myös pitää. Ne on ne tärkeimmät asiat.

Muutenhan Bea on aika vaivaton. Se ei suuremmin piittaa muista koirista tai ihmisistä, sitä voi pitää vapaana ja se heittää vaikka kärrynpyöriä namien saamiseksi. Varoitin jo ennakkoon, että se koira haluaa aina todella lähelle. Niinpä sain eilen illalla raporttia, miten Bea on kotoisasti hakenut nukkumapaikkaa sohvalla maanneen ihmisen rinnan päältä. Bea tahtoo rakkautta. :)

Tänään puhuttiin puhelimessa ja kaksikko oli juuri lenkkeilemässä. Ilmeisesti kaikki on siis hyvin. Vaikka ehkä kukaan muu tässä maailmassa ei osaakaan pitää mun koiria hengissä...

Härvääjän puuttuessa talosta on Kauko saanut painostettua Birren leikkimään kanssaan. Kyllä, luitte aivan oikein! Todistusaineistoa:

Vetoo! Vetoo!

Novalta tarttui innostusta vetojuttuihin pitkästä aikaa. Niinpä pakkasin Kaukon autoon ja mentiin kaikkien varusteiden kanssa metsätielle. Video puhukoon puolestaan.


Palkkana piti olla vinkupallo, mutta koska se lensi mutaan eikä sitä Kaukon mielestä voinut enää pitää suussa, niin korvattiin se kävyllä. Ei otettu ton enempää pätkiä, koska ilman kunnollista tiedossa olevaa palkkaa ei saatu sellasta ihan superia JEEJEEJEE! -fiilistä aikaseks. Meni kuitenkin ihan kivasti ja ihan riittävällä innolla veti spurtit.

Olipas kivaa pitkästä aikaa!

perjantai 2. toukokuuta 2014

Se ainoa mihin natsiasenne ei yllä

Olen suorastaan hämmästynyt, että Kauko on selvinnyt jo vähän yli vuoden ikään rikkomatta itsestään mitään isompaa. Tuo itsetuhoinen lapsi on niin monet kerrat tippunut rappusista, liukastellut lasipöydällä itsensä kamaliin asentoihin, törmäillyt kaikkeen mahdolliseen, jäänyt jumiin, yrittänyt hirttäytyä ja muuta sen semmosta. Kerran se luuli kuolevansa tassuun kiinni jääneeseen palaseen teippiä...

Tänä aamuna Kauko lähti perä kevyenä kakan jälkeen puskasta, juos aivan täysillä päin sitä kohti osoittavaa karahkaa. Näin, miten voimalla karahkan terävä pää iskeytyi Kaukoa olkapäähän ja tiesin välittömästi, että nyt sattu. Kauko ulisi kuin syötävä ja pomppi kolmella jalalla mun odottavaan syliin.

Mä tiedän, että tollasessa tilanteessa se voivottelu ja sääliminen vaan pahentaa koiran kauhua. Mitä enemmän olet itse näkyvästi kauhistunut tapahtuneesta, sitä varmempi on koirakin siitä, että nyt tulee kuolema, aivan varmasti tulee.

Mutta vaikka mä olen melkoinen natsi ja jopa kauhistuttavan kylmä ja välinpitämätön, niin tässä menee se maaginen raja. Tuskissaan kiljuva koira riipaisee niin syvältä sielusta, etten vaan kykene olemaan tyyni. Tänäänkin otin syli avoinna itkevän mammanpojan lohduteltavaksi.

Mä pystyn siihen ihan helposti lasten kanssa. Olen ollut töissä muun muassa IKEAn lasten leikkipaikassa ja mulla on pikkusisaruksia. Hampaat huulesta läpi, sormet täysillä läpivedon takia kiinni menevän oven välissä, koko turpa veressä ja mitä sitä nyt lasten kanssa onkaan sattunut ja tapahtunut, niin sillon olen aivan viilipytty. Sillon ei tee tiukkaakaan sanoa, että ei kuule käyny kuinkaan ja höpsistä, pyyhitään enimmät veret ja leikki jatkuu.

Mutta kiljuva koira on myrkkyä sielulle. Murenen palasiksi ja lietson yhteistä hysteriaamme ihan uusille leveleille. Mutta kun, mamman pienet mussukat...