perjantai 2. toukokuuta 2014

Se ainoa mihin natsiasenne ei yllä

Olen suorastaan hämmästynyt, että Kauko on selvinnyt jo vähän yli vuoden ikään rikkomatta itsestään mitään isompaa. Tuo itsetuhoinen lapsi on niin monet kerrat tippunut rappusista, liukastellut lasipöydällä itsensä kamaliin asentoihin, törmäillyt kaikkeen mahdolliseen, jäänyt jumiin, yrittänyt hirttäytyä ja muuta sen semmosta. Kerran se luuli kuolevansa tassuun kiinni jääneeseen palaseen teippiä...

Tänä aamuna Kauko lähti perä kevyenä kakan jälkeen puskasta, juos aivan täysillä päin sitä kohti osoittavaa karahkaa. Näin, miten voimalla karahkan terävä pää iskeytyi Kaukoa olkapäähän ja tiesin välittömästi, että nyt sattu. Kauko ulisi kuin syötävä ja pomppi kolmella jalalla mun odottavaan syliin.

Mä tiedän, että tollasessa tilanteessa se voivottelu ja sääliminen vaan pahentaa koiran kauhua. Mitä enemmän olet itse näkyvästi kauhistunut tapahtuneesta, sitä varmempi on koirakin siitä, että nyt tulee kuolema, aivan varmasti tulee.

Mutta vaikka mä olen melkoinen natsi ja jopa kauhistuttavan kylmä ja välinpitämätön, niin tässä menee se maaginen raja. Tuskissaan kiljuva koira riipaisee niin syvältä sielusta, etten vaan kykene olemaan tyyni. Tänäänkin otin syli avoinna itkevän mammanpojan lohduteltavaksi.

Mä pystyn siihen ihan helposti lasten kanssa. Olen ollut töissä muun muassa IKEAn lasten leikkipaikassa ja mulla on pikkusisaruksia. Hampaat huulesta läpi, sormet täysillä läpivedon takia kiinni menevän oven välissä, koko turpa veressä ja mitä sitä nyt lasten kanssa onkaan sattunut ja tapahtunut, niin sillon olen aivan viilipytty. Sillon ei tee tiukkaakaan sanoa, että ei kuule käyny kuinkaan ja höpsistä, pyyhitään enimmät veret ja leikki jatkuu.

Mutta kiljuva koira on myrkkyä sielulle. Murenen palasiksi ja lietson yhteistä hysteriaamme ihan uusille leveleille. Mutta kun, mamman pienet mussukat...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti