perjantai 16. toukokuuta 2014

Vanhan koiran viimeiset metrit?

Näin eilen (taas) ulkoiluttajan vanhan koiran kanssa. Pidän usein niitä harmaantuneita vanhuskoiria sympaattisena näkynä, mutta se aaawwww -fiilis murenee sen raivon tieltä, kun huonokuntoista koiraa revitään perässä lenkillä.

On luonnollista, ymmärrettävää ja täysin hyväksyttävää, että vanhetessa se askel hidastuu, liikkumisesta voi tulla kankeampaa eikä sitä ole mikään vetreä vieteri. Mutta siinä kohti olisi omistajan pidettävä realiteetit pöydällä koko ajan. Ainakin näin ulkopuolisen silmiin näyttää äärimmäisen pahalta, kun kankeasti ja hitaasti liikkuva koira rohisee pantaansa vasten ulkoiluttajan pyrkiessä kunnon lenkkivauhtiin.

Tai kun vastaavasti vanhuuden kankeuttamaa koiraa lenkitetään monen kilometrin pituisilla reiteillä. Joitain näitä tapauksia on vuosien varrella tullut vastaan todella kaukana kotoa, kun tietää missä kyseinen koirakko asuu.

Ei kukaan täysjärkinen lähde pentuakaan juoksuttamaan polkupyörän vierellä. Ainakin itse olen pyrkinyt tarjoamaan pennulle haastavaa ja vaihtelevaa maastoa lihaksiston ja motoriikan kehittämiseksi, mutta vauhti ja kesto on aina pyritty katsomaan pennun mukaan. Ei ole tarkoitus totaalisesti uuvuttaa ja ylirasittaa pentua kiskomalla lenkkarit jalkaan ja kirmaamalla kilometreittän raskaskulkuista metsää.

Saman näkisin pätevän vanhaan koiraan. En missään nimessä tarkoita, että vanha koira pitää unohtaa sohvalleen nukkumaan, vaan nimenomaan iäkkäälle koiralle keksitään tekemistä sen omien tarpeiden mukaan. Toisethan kirmaa reippaasti viimeisetkin metrinsä ja lähtevät yllättäen "saappaat jalassa" kun taas toisten kunto heikkenee ja liikkuminen kankeutuu hiljalleen. Uni maistuu, lenkkeily on enemmän rauhallista kävelyä kuin reipasta ravailua ja makuulta noustessa koira saattaa olla kankea.

Joten kun askel hidastuu, lihasten vertyminen vie kauemmin ja maisemat on kiinnostavimpia kuin juokseminen niin kyllä mä vähän tuppaan olemaan sitä mieltä, että sitten siinä saa omistajakin hidastaa omaa askeltaan. Sillä sitä saa annettua vanhuskoiralle mahdollisuuden kertoa jos alkaa väsyttämään liikaa ja pitää ehkä levätä hetki.

Vaikka enhän mä voi ikinä tietää tarinaa näiden koirakoiden takana. Että "huvikseenko" se omistaja kiskoo hihna kierällä sitä vanhaa koiraa perässään vai eikö koiraa "vaan huvita". Aika rujolta se joka tapauksessa näyttää ulkopuoliselle.

Ja edelleen joku roti siinäkin pitäisi olla, että miten huonoon kuntoon vanhuuden vuoksi koiran annetaan mennä. Aikanaan ajoin useita kertoja yhden ulkoiluttajan ohi, jolta olisin voinut lennosta kaapata koiran mukaani ja viedä lopetettavaksi. Koiran neljästä jalasta yksi näytti toimivan hyvin, kolmea muuta se liikutteli hyvin vaivalloisesti maata pitkin raahaten, seistessä kaikki jalat tutisivat ihan holtittomasti ja pissatessa meinasi kaatua. Ihmisten hyvässä hoivassa kun valitettavan harvoin koirat kuolevat luonnollisesti. Villikoiralaumassa tilanne olisi aika erilainen.

Mutta ettei nyt jätetä tätä epämääräistä pohdiskelua näin synkkiin tunnelmiin, niin kyllä mua aina liikuttaa nähdä näitä ihan yhtä hitaasti liikkuvia vanhuksia - niin omistajaa kuin koiraa. Kun joku mummo tai pappa köpöttelee lyhyin askelin ja se harmaantunut koira vaappuu vierellä ihan yhtä hitaasti. Sitten näitä pareja näkee istuskelemassa puistossa penkillä, ihan vaan muutaman sadan metrin päässä kotoa. Mikä hellyys ja kiintymys niiden vanhusten välillä onkaan. Harmaantunut koira katsoo anovasti vanhaa omistajaansa ja ryppyinen, ehkä hieman vapiseva käsi kaivaa taskusta palan koirankeksiä. Aww!

Birrehän on aina ollut melko rauhallinen lenkkeilijä ja mulla on aika elävä visio siitä, miten Birre sitten
vanhempana on vieläkin hitaampi ja tylsempi kuin nyt. Se on jo nyt ollut mun mummon ehdoton suosikki, kun ei vedä hihnassa tai hauku toisille koirille. Näen niin elävästi ne kaksi köpöttelemässä vierekkäin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti