perjantai 31. lokakuuta 2014

Aktivoituminen!

Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun keväällä lumet sulaa ja ilmat lämpenee niin paljon, että pääsee ulkokentille treenaamaan? Miten tulee vietettyjä tuntikausia monena iltana viikossa treeneissä ja kaiken siitä ylitse jäävän ajan vaan suunnittelee seuraavia treenejä? Miten sitä vaan menee ihan "pikasesti käymään" ja lopulta huomaa aksanneensa pitkälle yöhön asti?

Joo, en mäkään. Kesäkaudella kävin Ojangossa kerran. Yhden ainoan kerran. Se on niin mieletön suoritus, ettei voi muuta kuin nauraa! Toisaalta, kesällä tehtiin sitten paljon muuta ja nyt kun syksy taas pimenee ja talvi lähestyy niin otettiin kevätkaudelta tutuksi tullut lauantai-illan viimeinen vuoro hallilta joka toiselle viikolle. Kymmeneltä alkavaa vuoroa saa jatkaa niin pitkälle yöhön kuin vain haluaa ja sekös meille sopii hyvin, toi kellon vahtaaminen ei ole ihan meijän juttu.

Novalla on blogissaan hyvä kirjoitus siitä, mitä tarkoittaa "ei se määrä vaan se laatu". Mulla on omien koirieni kanssa monessa asiassa hyvin pitkälle samoja tuntemuksia, koska tuntuu etten tiettyjä juttuja niiden kanssa tee kuin aivan harvakseltaan joskus kun satun muistamaan. Ja silti ne jutut osataan ällistyttävän hyvin. Ehkä se on yhdistelmä oikea-aikaista palkkaamista ja sitä ettei hinkata asiaa tylsäksi. Ehkä mulla vaan on niin hyvät koirat. Tai ehkä vaan hitosti tuuria. Tai ehkä sujuva yhdistelmä niitä kaikkia. Vaikka ei sillä, eihän mulla kolmesta koirasta yksikään ole yhtään mihinkään lajiin kisavalmis, jos joku sitä nyt haluaa käyttää jonain mittarina.


Sen sijaan mun laumani on päässyt pätemään arkikoirina. Yhtenä yönä käytiin liki 12km lenkki ja kuljettiin ihan kaikessa rauhassa, reilusti yli 2h käytettiin aikaa tähän seikkailuun. Koko matkalla toisella puolella autotien ja kävelytien välissä on vain muutama metri piennarta ja toisella puolella metsää tai peltoa. Otin tietoisen riskin ja kaikki kolme koiraa oli irti koko lenkin ajan.

Ihan lenkin aluksi Bean ja Kaukon nenän edestä pellolla lähti kaksi rusakkoa pinkomaan. Ehdin vasta vetää keuhkot täyteen ilmaa valmiiksi (olisin tarpeen vaatiessa karjassut veret seisahduksiin koko Keski-Uudeltamaalta..), kun molemmat ilman mitään käskyä pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan mua. Myönnän, molemmat henkselit pamahti sillä hetkellä niin kovaa, että tais tulla mustelmia. Kimitin kuin koiranpennun joululahjaksi saanut pikkutyttö ja kerroin ihan koko olemuksellani miten hienoja koiria mulla onkaan. <3

Lopun matkaa hämmästelin miten ihmeessä tätä laumaa on niin helppo ohjailla. Käsimerkein ohjasin pysymään pois autotien puoleiselta pientareelta, käskystä kaikki kolme siirty mun taakse kävelemään ja jatkoivat edelle vasta käskystä. Mä en tiedä mitä täällä oikeesti tapahtuu, koska nää on asioita, joita ei mun mielestä ole edes kauheesti harjoteltu. Mutta kaikki vaan toimi.

Tänään käytiin sama lenkki - juosten! Tästäkin tuli taas yöretki niin ei ollut ristin sielua missään. Sama kaava kuin viimeksi ja mun nelijalkaiset ajatuksenlukijat vaan toimi niin hyvin. Kauko oli hämmentävän reipas ja vielä 7km kohdalla se keksi juosta viereen auenneelle pellolle ja sai hepulin. Valtaosan matkasta se rymysi ja riehui ojassa tai pellolla ja lopun osan iloisesti ravaili mun vierellä. Se nyt on itsestäänselvää, että Bea oli elementissään. Mutta aika suuren yllätyksen tuotti Rouva Porokoira. Arvon Birre meinaan ravasi erittäin reippaasti vierellä tai hyvin lähellä takana. Välillä se innostu juoksemaan edelle ja huutaa louskutti iloisesti hyppelehtien!

Nää on näitä hetkiä ja aikoja, kun muistaa miksi tätä hullunmyllyä jaksaa pyörittää. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti