keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Turvallisesti uuteen vuoteen!

No kappas sehän on täällä taas. Aika vuodesta, jolloin asetetaan vastakkain koiraihmiset ja rahaa taivaalle polttavat. Ensimmäiset pommin on jo räjäytelty ja tänäkin vuonna on aivan turha toivoa, että jokainen pitäisi niistä lainmukaisista rajoista kiinni.

Pitäkää siis ne oikeasti paukkuarat koirat kiinni. Tarkistakaa, että pannat ja valjaat on tarpeeksi tiukalla ja oikein pelokkaiden koirien kanssa käyttäkää tuplavarmistusta - etenkin mitä lähempänä laillista ampumisaikaa ollaan. Bean paukkuarkuus on helpottanut, kun olen keskittynyt olemaan lähtemättä mukaan sen paniikkiin. Asian voivottelu, surkuttelu ja koiran kauhun sääliminen vain pahentavat asiaa. Koiralle kun ei voi loogisesti selittää (tätäkään) asiaa.

Varsinaisen sodan alkaessa Bea on laitettu portin taakse porokoirien kanssa, mikäli se on yrittänyt liimautua kiinni muhun. Birre ei ole raketeista koskaan välittänyt. Se oli pikkulapsi ensimmäiseen räiskintäaikaansa ja säikähti ulkona ihan jättimäistä rakettia. Sen jännityksen laukaisi kuitenkin vierellä lompsinut saman talouden herra dogo argentino, joka pommista huolimatta jatkoi rauhallista lompsimistaan eikä ilmekään värähtänyt. Itse pidätin paskahalvauksen rajamailla hengitystä, mutta Birre otti mallia vaan koirakaverista eikä ole sen koommin korvaansa räjähteille lotkauttanut.

Siirtyminen vuoteen 2014 huolestutti Beaa pikkuisen.. Rouva Porokoiran kyljessä on turvallista.

Bean paukkuarkuutta olen käsitellyt aikaisempina vuosina enkä osaa selittää, mistä se on saanut alkunsa. Bean ensimmäinen uusivuosi pentuna meni kuitenkin hyvin eikä se välittänyt raketeista. Sitten tapahtui jotain ja se alkoi reagoimaan niihin todella pahasti. Äänen kuultuaan se vaan pakeni suuntaan X täysin musta välittämättä, kunnes flexi nappasi kiinni. Sittemmin olen ulkona saanut työstettyä sen reaktion pakenemisen sijaan siirtymisestä mun luokse eikä Bea ole sen koommin suorittanut noita pakenemissäikähdyksiä vaan esimerkiksi aamuyön pissatuksella siirtynyt rakettien paukkuessa mun jalkoihin. Parempi vaihtoehto.

Kauko on mun koirista ensimmäinen, joka kuuli raketit vasta vähän alle vuosikkaana eikä pikkupentuna. Onneksi nuorimies on lungia sorttia eikä raketit hetkauttaneet mihinkään suuntaan sisätiloissa. Otettiin hillitön riski ja mentiin räiskeeseen ja jytinään pihalle leikkimään riehakkaan vetoleikin merkeissä. Kauko ei nähnyt tai kuullut muuta kuin lelun. Se halusi vaan repiä ja kiskoa ja riekkua. Loppuilta torkuttiin siirryttäessä uuteen vuoteen. Uskallan olla toiveikas, että tämäkin vuodenvaihde sujuu Kaukon osalta hyvin.

Näissä tunnelmissa mentiin vuosi takaperin kohti vuotta 2014.. :)

Täten Bealla on siis yhden sijaan jo kaksi asiaan täydellisellä tyyneydellä suhtautuvaa roolimallia. Niistä kelpaa heijastaa rauhoittavaa energiaa, jota mä en pysty tolle koiralle tarjoamaan. En pysty täysin rentoutumaan, kun näen miten ahdistunut ja peloissaan se on. Bea, maailman iloisin koira. Vaikka miten yritän, niin tunnen suurta murhetta sen olotilaa seuratessa. Onneksi on tukena porokoirat!

Laumamme valmistautuu tulevaan vuoteen hyvässä seurassa ja vieläkin paremmassa hengessä. Tehdään vuodesta 2015 paras mahdollinen! Kiitos kaikille niin iloissa kuin suruissa mukana olleille. Kiitos ihanista kommenteista niin täällä kuin sähköpostitse. Kiitos kuluneesta vuodesta ja nyt mieletön spurtti kohti aivan mahtavaa vuotta 2015! :)

Kuva vuoden takaa, juuri kun vuosi vaihtui uuteen. mahdottoman raju meno! ;)

tiistai 30. joulukuuta 2014

Tervetuloa takaisin, rakas!

Jo jonkun vuotta sitten ostin Hurtan hienon treeniliivin. Se on ollut kovassa käytössä ja tärkeä aarre. Siinähän sattui semmonen HUPS, että namit unohtui taskuun - tai tarkemmin sanottuna liivi unohtui naulakkoon, vaikka yleensä säilytettiin kaapissa. Sitten saapui Bea.


Vasen tasku räjähti liivistä atomeiksi. Ehdin jo ostaa uuden liivin, mutta kaipuu tähän vanhaan, uskollisesti palvelleeseen liiviin ei lakannut. Niinpä vein liivin mummolle ja mummohan tuunasi siitä ihan uudenveroisen! Liivi pääsi pesukoneen kautta ensin ompelukoneen kanssa tekemisiin ja viimeistelyt oli suoritettu käsin ompelemalla.

Muutama muukin pikkuvika ja purkautunut sauma korjattiin samalla ja kaiken kruunuksi jo vuonna 2008 Messarista ostettu rotua edustava hihamerkki löysi paikkansa liivistä. Kyllä nyt hitto vie kelpaa taas treenata! <3




maanantai 29. joulukuuta 2014

Birre, nyt turpa kiinni!!


Ennen joulua saatu lumi aiheuttaa Rouva Porokoirassa aika äänekkään reaktion. Menossa mukana tyttöjen kanssa myös herttainen australianpaimenkoira Hugo. :)

P.S. Birren turpa ei pysy ummessa. Ei mitenkään. Kevättä odotellessa..

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Birren kuulumisia

Noniin joulusta on selvitty ja koiriakin on hengissä 3/3. Kuten edellisestä postauksesta käy ilmi, niin Birre oli mukana ainoana koirana joulunvietossa. Se saa (ja joutuu) olemaan kaikessa ja kaikkialla mukana, koska sen pitää päästä muita useammin pissalle.

Kortisoniannostus on nyt laskettu puoleen tablettiin päivässä (aluksi kaksi tablettia päivässä) ja sen myötä juominen on rauhoittunut. Silti kortisoni sen verran janottaa, että mahdollisuuksien mukaan aina mielelläni Tuksun otan mukaan, jos hätä sattuukin yllättämään ennen aikojaan. Pahimmassa vaiheessa Birre ei kestänyt kahtakaan tuntia ennen kuin pissasi pieniä valtameriä lattioille. Nyt menee jo sujuvasti 4-6h ja yöt kokonaan. Selvästi parempaan päin siis.

Janon lisäksi kortisoni myös nälättää. Olen alkanut lisäämään ruokaan tarpeettomia määriä kasvissoseita ja ylikypsäksi turvotettua riisiä. Ihan vaan vatsantäytteeksi, jotta pieni pöydilläkin kiipeilevä porsas kokisi itsensä edes hieman kylläisemmäksi. Noin muuten ruoka on pyritty pitämään mahdollisimman laadukkaana. Hyviä lihoja, kananmunia, vitskut ja niin edelleen. Olin ajatellut siirtää kaikki kolme ainakin osittain Acanalle säästääkseni omia voimiani ja hetken se tuntuikin ihanan helpolta ratkaisulta. Mutta kyllä toi raaka on meidän juttu ja siihen siirrytään takaisin. Se kikkailu, mittailu ja kokkailu vaan on mun juttu enkä ja on ollut ihan omituista, kun koirat on nyt kakanneet useammin kuin raakaan aikaan totuttu 1-2 kertaa päivässä...

Noin muuten Birre tuntuu olevan varsin hyväntuulinen. Kortisonit määränneen eläinlääkärin luona käytiin kontrollikäynnillä ja tohtori sanoi koiran koko yleisolemuksen olevan ihan erilainen. Koira oli uteliaampi, eläväisempi ja häntää heilutellen haki lääkäriltä paijauksia. Saatiin ohjeet jatkoa varten kortisonin määrän suhteen. Siinä hammasta purren odotin tämän käynnin summaa. Ei kuitenkaan ollut montaa päivää siitä, kun vatsaongelmien takia maksettiin yli 550e hienossa pieneläinsairaalassa ja ihan rehellisesti voin sanoa, että laskeskeltiin todellakin niitä viimeisiä senttejä. Mutta kuulemma tämä kontrollikäynti ei maksanut mitään. "Ei tietenkään, tämä kuului siihen ensimmäiseen käyntiin." Hän halusi vain nähdä, toimiiko kortisoni halutulla tavalla ja oliko koiran vointi hyvä. Olin iloisen hölmistynyt.


Birre nukkuu sikeästi, murisee ja sätkii unissaan. Ulkona on iloisen reipas, lumentulo nosti sen mielialaa entisestään ja ääntä lähtee pienestä koirasta tasaisen paljon. Itse en ole pystynyt vielä rentoutumaan. Seuraan koiraa suurennuslasin kanssa ja sydän jättää pari lyöntiä väliin joka kerta, kun Birre piehtaroi ulkona tai matolla, että nytkö se kutisee? Hankaako se naamaansa? Vai kierii muuten vaan? Ainakaan ei lähde takajalka vipattamaan vaikka kuinka naamaa hankaisi, joten ei se ainakaan kovasti kutise.

Kortisoni olisi tarkotus saada tiputettua vielä puoleen, eli puolikas tabletti joka toinen päivä. Vaikka lääkärin mukaan tälläkin annostuksella olisi edessä monta hyvää vuotta. Jatkamme siis ainakin osittain hengitystä pidätellen ja toivomme parasta. Ainakin juuri nyt pieni pallero on hyväntuulinen ja nauttii porokoiralle parhaasta ajasta - talvesta. <3

lauantai 27. joulukuuta 2014

Lumisissa riennoissa mukana tolleripentu-Dave!

Mitä sanoo porokoira..?

Pakaroiden venyttelyä.

Ja ah niin ihania keppejä!

Urpå ja Turpå ajaa rallia.

Ja painii..

..sekoilee..

..ja rallaa vähän lisää!

Kaunokainen pitää vahtia. <3

Rakas. <3

Porokoirien juttuja.

Dave haluaisi myös kokeilla tuollaista verkkopalloa..

..rohkaistuu ja menee kokeilemaan. Kauko on eri mieltä..

..ja tekee ipanalle selväksi, että tämä on kylläkin KAAKON OMA pallo!

Hirmuinen vauhti!

<3

Aivojen jäähdyttelyä.

Tuumailevainen pentu seuraa etäältä isompien touhuja.

On hyvä pitää tuumailutaukoja.

Sikaniskaa ei pakkanen ja lumi hirvitä.

Hentokarvaista pentua sen sijaan lumi ja pakkanen vähän nipistelee!

Herttinen, mikä hurmuri!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Tuksun jouluseikkailu

Birre oli jouluaattona ainoana koirana mukana juhlinnassa. Tuksulla riitti paljon hommaa ja velvollisuuksia!

Piti vahtia lahjoja.

Piti vahtia ruokapöytää.

Piti hoitaa ruoan laadunvalvontaa.

Harmillisesti Birre oli juuri silloin ulkoilemassa, kun itse Joulupukki kävi. 

Velvollisuuksien jälkeen oli onneksi aikaa rentoutua oman lauman kanssa. <3

maanantai 22. joulukuuta 2014

Rauhallista Joulua

Kiirettä on pitänyt. Kirjoittelen muun muassa Birren terveyskuulumisia paremmin varmaan tossa pyhien aikaan, kun on saatu levättyä ja syötyä oikein kunnolla ja on aikaa rauhoittua viettämään omaakin aikaa.

Mutta lyhyesti voin kertoa, että Birre voi hyvin. Masusta ei koskaan tullut ulos mitään tavallisesta poikkeavaa, joten tukoksen syy jäi vähän mysteeriksi. Kortisoniannostus on tiputettu puolikkaaseen tablettiin kerran päivässä (aluksi kaksi tablettia päivässä) ja Tuksu on nähdäkseni hyväntuulinen. Kortisonin aiheuttama janotus on lähtenyt helpottamaan, mutta jatkuva nälkä riivaa pientä porokoiraa sekä lihasten katoaminen.

Toivotaan, että kun tästä vielä saadaan vähennettyä annostusta puolikkaaseen tablettiin vain joka toinen päivä niin tämäkin vähän helpottaa ja saadaan lihaksetkin takaisin. On panostettu ruoan laatuun ja jumpataan lihaksiin kevyesti eloa. Tänään satanut lumi teki Birrestä hyvin iloisen ja riemastuttavan äänekkään. Porokoira on talvikoira. <3 Junioriosaston kanssa ajateltiin käydä kokeilemassa vähän pulkanvetoa, mutta muuten otetaan vaan rennosti ja nautiskellaan vihdoinkin saadusta lumesta.

Meidän laumamme toivottaa herkullista, rauhallista ja rentouttavaa Joulua <3


perjantai 12. joulukuuta 2014

Kovan onnen Tuksua koetellaan taas.. #260453?

Tämä nyt ei vaan enää voi olla todellista. Toissayönä Birre ei nukkunut. Se oli kyllä rauhallisesti paikallaan, mutta ei laskenut päätään alas ko-ko yö-nä. Aamulenkillä liikkui hyvin laiskasti ja oli tahmea. Laitoin kaiken kortisonin piikkiin ja suunnittelin jo soittoa lekurille, että missä määrin annostusta vois muuttaa jos se näin kummallisen nyt yhtäkkiä tekee koirasta.

Sitten Birre kieltäytyi aamuruoasta täysin ja mun hälytyskellot alko ujeltamaan päässä. Testailin kaikki mahdolliset namit ja herkut, koira kieltäytyi kaikesta. Sillon tajusin, että koko viikon jatkunut veden latkiminen oli loppunut eikä Birre suostunut myöskään juomaan. Hälytyskellot kilju jo korvia huumaavasti ja aloin tutkimaan. Ehkäpä hammas olisi lohjennut ja tuottaisi kipua? Ei. Sitten kopeloin vatsaa. Yhtäkkiä koira kiljahti kivusta ja sellanen pieni kauhun aalto iski läpi. Vatsa oli todella kipeä.

Birre oli kyllä kakannut aamulla, mutta joku jumi siellä masussa nyt oli. Mentiin kävelylle, jos se auttaisi masua toimimaan. Pakkojuotettiin vettä. Ja öljyä. Ja koira meni koko ajan vaan huonompaan kuntoon. Hengitys oli hyvin pinnallista, koira oli tuskainen ja hyvin kipuileva. Eipä siinä muuta kuin puhelinta kouraan ja klinikalle.

En jaksa edes selostaa koko stooria, mutta röntgenissä näkyi suolessa vaaleata massaa. Vatsalaukussa pieniä luunsiruja, mutta ei mitään hälyyttävää. Ei tarvetta leikata tai tähystää. Nestettä, kipulääkettä ja parafiiniöljyä. Kaikkinensa kuusi tuntia istuin ton mussukan vierellä ja kuuntelin kun vuorotellen jokainen hoitaja ja lääkäri kehui kuinka kiltti koira se onkaan hoitaa. Mahaa painellessa mun sydäntä särki kuunnella sitä ulvahtelua ja vinkunaa, mutta ei auttanut itku markkunoilla.

Birre oli kyllä yhtenä päivänä töissä "varastanut" toisen koiran luun, mutta ei mun nähdäkseni ollut saanut siitä irti juuri mitään. Ei ainakaan kokonaista "massaa" suolta tukkimaan, korkeintaan ne vatsalaukussa näkyneet luunpalat. Luitakaan toi ei ole saanut pitkiin aikoihin, joten nähtäväksi jää mitä sieltä ulos tulee. Lekuri ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä tähystää saati leikata suolistoa (tähän en edes lähtisi). 554e arvoinen keikka ja kassan kautta kotiin. Hiphuraa.

Suoli on toiminut eilen heti klinikalta lähdettyä ja tänään useampaan otteeseen. Toistaiseksi ulos ei ole tullut mitään epänormaalin näköistä tavaraa. Tänään aamulla mikään syötävä ei maistunu, joten pursotin koiran täyteen Nutri-plussaa. Sentään tänään Birre jo alkoi itse juomaan! Päivän mittaan olo koheni ja namit alkoivat maistumaan ja äsken meni normaali iltaruokakin. Liikkumisesta silti näkee, että masua edelleen vähän aristaa ja saa siksi kipulääkettä nyt yötä vasten.

Riittäiskö jo? Jos tätä paskaa vois pikkuhiljaa kaataa jonkun muun kuin ton yhden reppanan niskaan. VMP. Ei mulla muuta.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Huutoaksaa ja huitomista!





Hups...






Kattokaa mikä ällötys oli elämänsä ensimmäisissä treeneissä! Ystäväni pikkuinen
tolleripoika teki hurjan riemukasta luoksetuloa ja rymisteli putkessakin.


Birre oli ensimmäinen tämän pikkupojan vieras koiratuttavuus. Birren välinpitämättömyys
toimi halutusti ja pentu ei mitään muuta halunnut niin paljon kuin Birreltä huomiota!

lauantai 6. joulukuuta 2014

Pienistä iloista koostuu suuri onni!

Tänään on vietetty puoli päivää messarissa suuren koiranäyttelyn ihmeellisessä maailmassa. Kirjoitan erikseen vielä turistina pyörivän amatöörin ajatuksia näyttelyistä ja siellä nähdyistä asioista, mutta tämä kirjoitus on ihan vaan hyville asioille.

Ensinnäkin messuilta tarttui mukaan mulle uusi treeniliivi, kun edelliselle liiville tapahtui semmonen ihan yleinen HUPS, että liivi unohtui naulakkoon, namit taskuissa ja sitten ilmestyi paikalle Bea. No sehän räjähti sitten tuhannen atomeiksi se liivi. Ei se mitään, nyt saatiin muutamalla kympillä uusi liivi ja heti tänään päästään hallille sitä käyttämään! Kauko tosin osallistui kuvaan ja tuumasi, ettei treenaamiseen hallia tarvita, miten olis perusasento?! Haloo? Juhuu? Kelpaako?


Päivän kaikista suurin ja ihanin ja paras palkinto tuli kuitenkin, kun kotiuduin messuilta. Birre oli nyt ensimmäistä kertaa todella ihan julmetun pitkään aikaan ilman kauluria yksin kotona. Heti ovesta päästyäni kopeloin läpi tassut, että onko niitä nuoltu ja sitten onko leukaa tai kaulaa rapsuteltu. Mutta ei mitään. Ei kertakaikkisen mitään muuta, kuin vähän hölmistynyt päiväunilta herätetty rouvashenkilö. Mikään ei juuri nyt olisi saanut mua enempää iloiseksi. <3 Rouvaa ei siis kutita. Ei yhtään. Vihdoinkin iho pääsee paranemaan rauhassa ja saa olla vähän toiveikkaampi, josko siitä vielä saisi parsittua kasaan elinkelpoisen koiran.

Messuilla rutistelin toisten porokoiria ja kärsin välittömästi akuutista koti-ikävästä. Kyllä porokoirassa vaan on niin jotain vetoavaa ja kotoisaa. <3 Varsinkin, kun siellä oli varsin ihania porokoiria vastassa! Semmosia kultamussukoita, jotka kiehnäsivät ja/tai punkesivat syliin ja hännät vipatteli iloisesti.

Parin tunnin päästä pakataan ihan koko seurue autoon ja suunnataan ihan silleen ajan kanssa treenihallille. Meillä on koko myöhäinen ilta ja yö aikaa ja aiotaan riehua ittemme ihan piippuun. Mukaan on tulossa myös ihan pikkuruinen tolleri-poika vähän ihmettelemään treenimeininkejä ja pikkuisen leikkimään ja harjoittelemaan luoksetuloa turvallisessa ympäristössä. Millähän pentukuumetta torjutaan?!

Vielä pari kuvaa messaritunnelmista:

Minttu-porokoira oli pukeutunut itsenäisyyspäivän teeman
mukaisesti!

Erittäin akuuttia koti-ikävää aiheuttanut
aivan supermegaihana Maire. <3

perjantai 5. joulukuuta 2014

"Entä jos" - ja suunnitelma sen varalle

"Niin kuin kuuluu asiaan
kaikki tähdet,
kuu ja kaikki muu,
aikakin
Niin myös aikanaan
sinä lähdet
pois häipyy taikakin,
siksi rakastan sua nyt"

Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt 

Positiivinen ajattelu on hienoa ja nykyään pyrin siihen usein. Mutta Birren tilanne on nyt sellainen, että on vakavasti otettava mukaan myös realismia. On olemassa liian suuri mahdollisuus siihen, että Birre ei näe enää ensi kesää. Se on valitettavasti täysin mahdollista. En voi tuudittautua vain hattaraan ja pilvilinnoihin, en enää.

Sen takia mulla on oltava valmiina suunnitelma. Oman itseni takia, koska sen kamalimman tuomion hetkellä tuskin pystyn alkaa keksimään mitään kovin loogista toimintasuunnitelmaa. Nyt mulla on se muodostettuna jo valmiina. Siitä puhuminen tänään tuntui yllättävän helpolta ja luonnolliselta. Ehkä, koska olen jostain syystä halunnut sen tapahtuvan tietyllä tavalla aina.

Kun se lemmikki on lopetettu, siis kuollut, niin sen jälkeen tapahtuvat asiat ovat vain ihmiselle itselleen. Lopetukseen tarvitaan ehdottomasti naislääkäri, koska Birre arastelee miehiä. Minulla ei ole paikkaa hautaamiselle, joten haluan ruumiin tuhkattavaksi. Tiedän, etten pystyisi jättämään sitä klinikalle ja hakea uurnaa myöhemmin. Niinpä aion itse kuljettaa ne maalliset jäännökset tuhkattavaksi. Oman mielenrauhani vuoksi haluan olla mukana aivan siihen viimeiseen loppuun asti.

Vaikka mua itkettää vähän väliä pitkin päivää, kun erehdyn ajattelemaan Birren kohtalon huonompaa versiota, niin ton keskustelun aikana mua ei oikeestaan edes itkettänyt. Jotenkin mulla oli siitä niin varma olo, että niin mä sen haluan tehdä. Ennemmin tai myöhemmin se on väistämättä edessä kuitenkin. Ehkä se on muutaman kuukauden, ehkä vasta muutaman vuoden päästä.

Suunnitelma kaikista pahimman varalta on tehty, mutta nyt palataan elämään hetkessä. Juuri nyt Birre on kutinaton, nukkuu yönsä levollisesti ja ulkona on ihanan pirteä, leikkisä ja mahdottoman kovaääninen. Toistaiseksi kortisonin ainoa miinus on ollut juomisen lisääntyminen ja sen vuoksi tänä aamuna oli lattialla pissat. Se on luuttuamalla kuitattu homma, joten ei suuri murhe. Pääasia on koiran hyväntuulisuus enkä saa tarpeekseni siitä, miten ihana on katsoa sen nukkumista. Se ei kertaakaan ole yhtäkkiä ponkaissut ylös kutinakohtauksen takia vaan läpi yön on vain tasaista tuhinaa ja välillä vaihdetaan asentoa entistä parempaan. <3



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Minä luovutan. Me luovutamme.

Birre on viety tassun punoituksen ja lievän kutinan takia ensimmäisen kerran lääkäriin jo monen monta vuotta sitten. Tutkittiin hiivatulehduksen mahdollisuus, mutta sitä ei löytynyt. Samaa hiivaa sitä on useampaan otteeseen etsitty monta kertaa, mutta aina tuloksetta. Kuten ei myöskään sikaripunkkia. Aina vaan ihan tavallinen bakteereja ja erilaisia mikrobeja sisältävä tulehdus.

Kaksi ja puoli vuotta sitten oireet alko pahenemaan. Tassunpohjista tulehdus nousi anturoihin ja pahimmillaan anturoista puuttui palasia ja koira ontui vereslihalla olevilla tassuillaan. Silloin laitoin kuvia tassuista eräälle palstalle ja useampi väitti tasan varmasti kyseessä olevan tietynlainen autoimmuunisairaus.

Birreä käytettiin spesialisteilla ja muilla ihotauteihin erikoistuneilla eläinlääkäreillä. Antibiootteja, voiteita, suihkeita, tutkimuksia - eikä mikään tuonut vastauksia saati helpottanut koiran oloa. Lopulta tassujen oireet saatiin kuriin kotihoidolla eikä tulehdus päässyt syömään enää anturoita vereslihalle. Pahimmillaan olen kantanut ton koiran sohvalta pehmeelle nurmikolle pissalle ja sylissä takaisin sohvalle, koska edes tossut eivät helpota liikkumista, kun anturoista ei ole jäljellä mitään.

Parempia kausia. Joskus viikkoja, joskus kuukausia. Mutta missään vaiheessa koira ei tullut terveeksi. Eliminaatiodieettejä. Poroa, hevosta, lammasta, siipikarjaa. Ensin meni taas vähän paremmin ja täysin varoittamatta oli jälleen täysi helvetti irti. Birre on elänyt kaksi ja puoli vuotta kaulurin kanssa. Ja sitten myös kevyen kopan kanssa, koska osasi venkoilla kaulurista huolimatta tassujensa kimppuun. Olen vihannut ja inhonnut itseäni niin paljon jokainen kerta, kun olen koiran joutunut jättämään yksin ton varustuksen kanssa.

Mutta aina joku antoi toivoa ja kokeiltiin sitä ja kokeiltiin tätä. Niin lääketieteen kuin luonnonmukaisin keinoin. Oli selkeitä juttuja, jotka aiheuttivat oireiden radikaalin pahenemisen. Ennen leikkausta se oli juoksut ja valeraskaus. Eliminaatiodieetin jälkeen melkeen mikä tahansa kokeiltu uusi liha. Kosteilla keleillä tassujen hoitaminen oli työläämpää. Mutta ei ollut tervettä kautta. Ei millään ruoalla, ei millään lääkkeellä, ei mihinkänä vuodenaikaan.

Viime lauantaina sitten tapahtui se viimenen tikki, kun avasin autohäkin, jossa Birre pyöri tuskissaan ympyrää, läähätti ja ulisi. Koko koira oli veressä, häkki oli veressä, samassa kopissa oleva Beakin oli aivan veressä. Päätin ensi viikolla palkkapäivän jälkeen palata lääkärin puheille ja vaatia helpotusta koiran oloon, toisinsanoen vaatia kortisonia. Eilen kuitenkin huomasin Birren hinkanneen toisen olkapään kohdalle mun kämmentä isomman läntin liki verille. Sillä samalla hetkellä otin puhelimen käteen ja sain lääkäriltä pyynnön saapua paikalle heti kun vain pääsen.

Häkki oli kuin teurastamo..

Lääkärin kauhu koiraa tutkiessa löi mun tajuntaan sen miten sokeaksi mä olen itse ton koiran tuskalle tullut. Se on vuosien varrella mennyt hiljalleen pahempaan kuntoon, enkä mä ole enää itse tajunnut lainkaan kuinka sairas toi koira on. Lääkäri vältti koskemasta Birreen yhtään enempää kuin on pakko, koska hänen teki niin pahaa ja hän voivotteli kuinka pahassa kunnossa voikaan koira olla. Koiran tuskasta oli tullut mulle normaalitila. Ja se on aika kamala asia tajuta.

Tunnin verran vietin vastaanotolla aikaa Birren kanssa ja oli samalla helpottavaa ja jopa raivostuttavaa kuulla sama diagnoosi, jota epäiltiin alunperinkin, mutta jota silloin ei lääkäri pitänyt minään mahdollisuutena eikä nähnyt tarvetta poissulkea sitä. Ihon autoimmuunisairaus ja oli sille joku tarkka hieno nimikin (pemph- tai pemf-jotain, en muista enkä jaksa käydä lunttaamassa). Parannuskeinoa ei ole.

Birre sai heti tutkimuksen yhteydessä piikillä kahta eri kortisonia, anbtibioottia ja kipulääkettä. Kahden viikon päästä mennään kontrolliin, mutta mikään tuskin muuttaa sitä faktaa, että nyt vihdoin ja viimein loppui hakuammunta. Mun koira on sairas ja koska tätä sairautta ei pystytä hoitamaan niin siirrytään siihen oireiden hoitamiseen - tai siis helpottamiseen. Birre syö loppuelämänsä kortisonia ja toivottavasti ylläpitoannostus saadaan laskettua aikanaan niin alas, että kortisonin suurilta haitoilta vältytään. Jos annostusta laskiessa kutinat palaa, niin sitten ne nostetaan vielä hetkeksi tarpeeksi korkealle, jotta Birre saa lähteä ilman kutinaa. Mutta se on sen ajan murhe sitten se.

Ainoa mikä on varmaa, että nää eläinkokeet on nyt kokeiltu ja ton koiran ei tarvitse kärsiä tollasesta kutinasta enää ikinä. Ei. Enää. Ikinä.

Unta. <3

Tämä eläinlääkäri oli juuri sitä mitä nyt tarvittiin. Hän puhui suoraan. Jos ne vähän pehmentävät sanat karsitaan siitä ympäriltä, niin viesti oli selvä: tätä koiraa on rääkätty nyt tarpeeksi kauan ja sen pitää loppua. Heti. Mä olen yrittänyt parhaani, kikkaillut, tutkinut, selvittänyt ja yrittänyt. Ja koko sen ajan koira on vaan kärsinyt. Enkä mä olis villeimmissä unissanikaan osannut kuvitella miten helpottavaa on kuulla jonkun sanovan suoraan, että tämä on jo eläinrääkkäystä. Kiitän ja kiitin sitä tohtoria koko sydämeni pohjasta. Mulle tuli semmonen tunne, että nyt todella ajatellaan koiran parasta.

Ei enää ikinä.
Lääkäri sanoi saman, jota olen itse ajatellut koko lauantain verisen tapahtuman jälkeen. Nyt tän koiran oloa helpotetaan lääkkeillä ja jos se lyhentää siltä elinikää, niin se on täysin toissijainen seikka. Mielummin mä vien tän koiran hautaan vaikka vuoden päästä, kuin jatkan tätä meidät kaikki täysin loppuun ajavaa taistelua vielä vaikka kuinka monta vuotta. Tästä oli ehdottoman samaa mieltä niin mun omat läheiset kuin esimerkiksi Birren kasvattaja.

Ette usko, miten paljon voi itseään vihata. Miten olen sulkenut silmäni koiran tuskan määrältä - enkä edes voi tietää mitä se todellisuudessa on! Näen kyllä koiran olevan levoton ja miten se tilaisuuden tulleen järsii ja repii itsensä verille. Mutta ei se sitä mun nähden tee, koska sitä on siitä aina kielletty. Se hillitsee itsensä, koska muuten tulee huutia. Mutta se ei poista sitä faktaa, että se on tuskissaan ihan koko ajan, koska kun mä en ole vahtimassa ja käskyttämässä niin koira tekee kaikkensa helpottaakseen tuskaista oloaan. Se ei jumalauta ole mitään koiranelämää!! Se on kärsimystä ja kuten eilen eläinlääkäri sanoi, se on eläinrääkkäystä. Nimenomaan sitä se on.

Enkä voi puolustella itseäni mitenkään. Mä vaan sokeuduin. Siitä tuli arkipäivää. Ja mun ainoa mahdollisuuteni pyytää anteeksi ja hyvittää tolle koiralle on nyt pitää se lupaus, että sen ei tarvitse kärsiä enää ikinä. Ei enää kauluria, ei enää kutinaa.

Tollasia eläinlääkäreitä pitäis olla enemmän. Jotka sanoo kiertelemättä, kun koira kärsii liikaa. Oli kyse sitten mistä tahansa kivusta tai vaivasta. Koirat ei pääse itse valitsemaan hoitoaan ja me omistajat pidetään pilvilinnoista usein aivan liian tiukasti kiinni. Siinä kohti tarvitaan lääkäriä joka ei näe koiraa samalla tavalla rakkaana kultamussukkana, vaan eläimenä joka kärsii. Ja lääkärin työtä on taistella eläinten turhaa kärsimystä vastaan.

Eilisen piikkisarjan jälkeen meni parisen tuntia, kun Birre alko rentoutumaan. Iltapissan jälkeen Birre loikkasi sänkyyn mun tyynyn viereen ja tossa se makaa samassa paikassa edelleen. En herännyt yöllä rapsutteluihin tai tassujen nuolemiseen tai mihinkään muuhun levottomaan pyörimiseen. Birre nukkui koko yön ja nukkuu edelleen. Se näkee unia eikä vaivaudu korvaansa lotkauttamaan vaikka nousen itse sängystä. Birre nukkuu kahden vuoden edestä.

Voin koskea ton koiran naamaan ilman, että se aiheuttaa kutinakohtausta. Takajalka ei lähe väpättämään, kun olisi kauhea tarve raapia naama verille asti. Sitä voi silittää kuonosta ihan kuin mitä tahansa normaalia koiraa. Eilen alotettu itkeminen jatkui siis tänään. Ihan vaan siitä ilosta ja samanaikaisesti surusta, että pitkästä aikaa tota koiraa ei kutita. Tuksu näyttää niin levolliselta ja rauhalliselta. En pysty edes muistamaan millon viimeksi olisin nähnyt sen tommosena.

Kamalan sekavaa tekstiä, mutta päätös sen takana on hyvin selkeä. Tuksun kutinat on nyt kutistu ja enää kikkaillaan vaan sen kanssa miten matalalla lääkeannostuksella pärjätään ja katsotaan jatkoa sen mukaan.

Minä luovutan. Me luovutamme. Päätös siitä tuntuu helpottavalta.

Hyvää huomenta, Tuksu <3