keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Minä luovutan. Me luovutamme.

Birre on viety tassun punoituksen ja lievän kutinan takia ensimmäisen kerran lääkäriin jo monen monta vuotta sitten. Tutkittiin hiivatulehduksen mahdollisuus, mutta sitä ei löytynyt. Samaa hiivaa sitä on useampaan otteeseen etsitty monta kertaa, mutta aina tuloksetta. Kuten ei myöskään sikaripunkkia. Aina vaan ihan tavallinen bakteereja ja erilaisia mikrobeja sisältävä tulehdus.

Kaksi ja puoli vuotta sitten oireet alko pahenemaan. Tassunpohjista tulehdus nousi anturoihin ja pahimmillaan anturoista puuttui palasia ja koira ontui vereslihalla olevilla tassuillaan. Silloin laitoin kuvia tassuista eräälle palstalle ja useampi väitti tasan varmasti kyseessä olevan tietynlainen autoimmuunisairaus.

Birreä käytettiin spesialisteilla ja muilla ihotauteihin erikoistuneilla eläinlääkäreillä. Antibiootteja, voiteita, suihkeita, tutkimuksia - eikä mikään tuonut vastauksia saati helpottanut koiran oloa. Lopulta tassujen oireet saatiin kuriin kotihoidolla eikä tulehdus päässyt syömään enää anturoita vereslihalle. Pahimmillaan olen kantanut ton koiran sohvalta pehmeelle nurmikolle pissalle ja sylissä takaisin sohvalle, koska edes tossut eivät helpota liikkumista, kun anturoista ei ole jäljellä mitään.

Parempia kausia. Joskus viikkoja, joskus kuukausia. Mutta missään vaiheessa koira ei tullut terveeksi. Eliminaatiodieettejä. Poroa, hevosta, lammasta, siipikarjaa. Ensin meni taas vähän paremmin ja täysin varoittamatta oli jälleen täysi helvetti irti. Birre on elänyt kaksi ja puoli vuotta kaulurin kanssa. Ja sitten myös kevyen kopan kanssa, koska osasi venkoilla kaulurista huolimatta tassujensa kimppuun. Olen vihannut ja inhonnut itseäni niin paljon jokainen kerta, kun olen koiran joutunut jättämään yksin ton varustuksen kanssa.

Mutta aina joku antoi toivoa ja kokeiltiin sitä ja kokeiltiin tätä. Niin lääketieteen kuin luonnonmukaisin keinoin. Oli selkeitä juttuja, jotka aiheuttivat oireiden radikaalin pahenemisen. Ennen leikkausta se oli juoksut ja valeraskaus. Eliminaatiodieetin jälkeen melkeen mikä tahansa kokeiltu uusi liha. Kosteilla keleillä tassujen hoitaminen oli työläämpää. Mutta ei ollut tervettä kautta. Ei millään ruoalla, ei millään lääkkeellä, ei mihinkänä vuodenaikaan.

Viime lauantaina sitten tapahtui se viimenen tikki, kun avasin autohäkin, jossa Birre pyöri tuskissaan ympyrää, läähätti ja ulisi. Koko koira oli veressä, häkki oli veressä, samassa kopissa oleva Beakin oli aivan veressä. Päätin ensi viikolla palkkapäivän jälkeen palata lääkärin puheille ja vaatia helpotusta koiran oloon, toisinsanoen vaatia kortisonia. Eilen kuitenkin huomasin Birren hinkanneen toisen olkapään kohdalle mun kämmentä isomman läntin liki verille. Sillä samalla hetkellä otin puhelimen käteen ja sain lääkäriltä pyynnön saapua paikalle heti kun vain pääsen.

Häkki oli kuin teurastamo..

Lääkärin kauhu koiraa tutkiessa löi mun tajuntaan sen miten sokeaksi mä olen itse ton koiran tuskalle tullut. Se on vuosien varrella mennyt hiljalleen pahempaan kuntoon, enkä mä ole enää itse tajunnut lainkaan kuinka sairas toi koira on. Lääkäri vältti koskemasta Birreen yhtään enempää kuin on pakko, koska hänen teki niin pahaa ja hän voivotteli kuinka pahassa kunnossa voikaan koira olla. Koiran tuskasta oli tullut mulle normaalitila. Ja se on aika kamala asia tajuta.

Tunnin verran vietin vastaanotolla aikaa Birren kanssa ja oli samalla helpottavaa ja jopa raivostuttavaa kuulla sama diagnoosi, jota epäiltiin alunperinkin, mutta jota silloin ei lääkäri pitänyt minään mahdollisuutena eikä nähnyt tarvetta poissulkea sitä. Ihon autoimmuunisairaus ja oli sille joku tarkka hieno nimikin (pemph- tai pemf-jotain, en muista enkä jaksa käydä lunttaamassa). Parannuskeinoa ei ole.

Birre sai heti tutkimuksen yhteydessä piikillä kahta eri kortisonia, anbtibioottia ja kipulääkettä. Kahden viikon päästä mennään kontrolliin, mutta mikään tuskin muuttaa sitä faktaa, että nyt vihdoin ja viimein loppui hakuammunta. Mun koira on sairas ja koska tätä sairautta ei pystytä hoitamaan niin siirrytään siihen oireiden hoitamiseen - tai siis helpottamiseen. Birre syö loppuelämänsä kortisonia ja toivottavasti ylläpitoannostus saadaan laskettua aikanaan niin alas, että kortisonin suurilta haitoilta vältytään. Jos annostusta laskiessa kutinat palaa, niin sitten ne nostetaan vielä hetkeksi tarpeeksi korkealle, jotta Birre saa lähteä ilman kutinaa. Mutta se on sen ajan murhe sitten se.

Ainoa mikä on varmaa, että nää eläinkokeet on nyt kokeiltu ja ton koiran ei tarvitse kärsiä tollasesta kutinasta enää ikinä. Ei. Enää. Ikinä.

Unta. <3

Tämä eläinlääkäri oli juuri sitä mitä nyt tarvittiin. Hän puhui suoraan. Jos ne vähän pehmentävät sanat karsitaan siitä ympäriltä, niin viesti oli selvä: tätä koiraa on rääkätty nyt tarpeeksi kauan ja sen pitää loppua. Heti. Mä olen yrittänyt parhaani, kikkaillut, tutkinut, selvittänyt ja yrittänyt. Ja koko sen ajan koira on vaan kärsinyt. Enkä mä olis villeimmissä unissanikaan osannut kuvitella miten helpottavaa on kuulla jonkun sanovan suoraan, että tämä on jo eläinrääkkäystä. Kiitän ja kiitin sitä tohtoria koko sydämeni pohjasta. Mulle tuli semmonen tunne, että nyt todella ajatellaan koiran parasta.

Ei enää ikinä.
Lääkäri sanoi saman, jota olen itse ajatellut koko lauantain verisen tapahtuman jälkeen. Nyt tän koiran oloa helpotetaan lääkkeillä ja jos se lyhentää siltä elinikää, niin se on täysin toissijainen seikka. Mielummin mä vien tän koiran hautaan vaikka vuoden päästä, kuin jatkan tätä meidät kaikki täysin loppuun ajavaa taistelua vielä vaikka kuinka monta vuotta. Tästä oli ehdottoman samaa mieltä niin mun omat läheiset kuin esimerkiksi Birren kasvattaja.

Ette usko, miten paljon voi itseään vihata. Miten olen sulkenut silmäni koiran tuskan määrältä - enkä edes voi tietää mitä se todellisuudessa on! Näen kyllä koiran olevan levoton ja miten se tilaisuuden tulleen järsii ja repii itsensä verille. Mutta ei se sitä mun nähden tee, koska sitä on siitä aina kielletty. Se hillitsee itsensä, koska muuten tulee huutia. Mutta se ei poista sitä faktaa, että se on tuskissaan ihan koko ajan, koska kun mä en ole vahtimassa ja käskyttämässä niin koira tekee kaikkensa helpottaakseen tuskaista oloaan. Se ei jumalauta ole mitään koiranelämää!! Se on kärsimystä ja kuten eilen eläinlääkäri sanoi, se on eläinrääkkäystä. Nimenomaan sitä se on.

Enkä voi puolustella itseäni mitenkään. Mä vaan sokeuduin. Siitä tuli arkipäivää. Ja mun ainoa mahdollisuuteni pyytää anteeksi ja hyvittää tolle koiralle on nyt pitää se lupaus, että sen ei tarvitse kärsiä enää ikinä. Ei enää kauluria, ei enää kutinaa.

Tollasia eläinlääkäreitä pitäis olla enemmän. Jotka sanoo kiertelemättä, kun koira kärsii liikaa. Oli kyse sitten mistä tahansa kivusta tai vaivasta. Koirat ei pääse itse valitsemaan hoitoaan ja me omistajat pidetään pilvilinnoista usein aivan liian tiukasti kiinni. Siinä kohti tarvitaan lääkäriä joka ei näe koiraa samalla tavalla rakkaana kultamussukkana, vaan eläimenä joka kärsii. Ja lääkärin työtä on taistella eläinten turhaa kärsimystä vastaan.

Eilisen piikkisarjan jälkeen meni parisen tuntia, kun Birre alko rentoutumaan. Iltapissan jälkeen Birre loikkasi sänkyyn mun tyynyn viereen ja tossa se makaa samassa paikassa edelleen. En herännyt yöllä rapsutteluihin tai tassujen nuolemiseen tai mihinkään muuhun levottomaan pyörimiseen. Birre nukkui koko yön ja nukkuu edelleen. Se näkee unia eikä vaivaudu korvaansa lotkauttamaan vaikka nousen itse sängystä. Birre nukkuu kahden vuoden edestä.

Voin koskea ton koiran naamaan ilman, että se aiheuttaa kutinakohtausta. Takajalka ei lähe väpättämään, kun olisi kauhea tarve raapia naama verille asti. Sitä voi silittää kuonosta ihan kuin mitä tahansa normaalia koiraa. Eilen alotettu itkeminen jatkui siis tänään. Ihan vaan siitä ilosta ja samanaikaisesti surusta, että pitkästä aikaa tota koiraa ei kutita. Tuksu näyttää niin levolliselta ja rauhalliselta. En pysty edes muistamaan millon viimeksi olisin nähnyt sen tommosena.

Kamalan sekavaa tekstiä, mutta päätös sen takana on hyvin selkeä. Tuksun kutinat on nyt kutistu ja enää kikkaillaan vaan sen kanssa miten matalalla lääkeannostuksella pärjätään ja katsotaan jatkoa sen mukaan.

Minä luovutan. Me luovutamme. Päätös siitä tuntuu helpottavalta.

Hyvää huomenta, Tuksu <3

11 kommenttia:

  1. Sitä minäkin toivon että eläinlääkärit olisivat suoria eläinten kanssa,eikä kiertelisi vaikeiden asioiden kanssa. Itsekin on päästänyt kissan huonoon kuntoon, kun sitä tosiaan tulee sokeaksi sille, missä kunnossa eläin kuitenkin on, ja varsinkin kun eläinlääkärillä ei ole kanttia sanoa suoraan tilanteen vakavuutta. Ja eläin kärsii omasta sokeudesta. Sitä toivoisi aina jonkun tulemaan ravistelemaan itseään näissä asioissa. Toivotaan että Birre voisi elää vielä vuosia hyvää elämää kortisonin avulla. Toisen tuskaa on kamala katsella. Jaksamisia sinne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä miten usein se on sitä, että halutaan tehdä paljon rahaa ja millon sitä, että vaan yksinkertasesti yritetään aivan liikaa, mutta tarkoitetaan hyvää. Se vaan ei toimi, kun eläimelle ei pysty selittämään miksi kärsimys vaan jatkuu ja jatkuu ja että kun nyt tässä kärsitään tietty aika niin sitten helpottaa. Jos helpottaa.

      Juuri nyt Birre nukkuu tossa jaloissa ja kuorsaa oikein tyytyväisen kuuloisesti. <3

      Poista
  2. Itekin pitkään kutisseen kissan omistajan on tullu mietittyä monesti sitä rajaa, että mikä on oikein ja mikä väärin, mikä siedettävää ja mikä sietämätöntä. Eläin ei vastausta anna. Totta on, että monien asioiden suhteen on hirmu helppo sokeutua kuvitellen, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Siinä kohtaa se ulkopuolisen ihmisen, esim. eläinlääkärin, mielipide on hirmuisen tärkeä, koska ulkopuoliselta puuttuu se totuuden suhteen "sokeuttava" tunneside eläimeen. Myös mä toivon aina, että lääkäri puhuu karutkin asiat suoraan. Hyssyttely ei auta ketään, kaikkein vähiten sitä eläintä.

    Toivon teille parempia, kutinattomia päiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläinlääkärin mielipide on ihan äärimmäisen tärkeä, koska heillä aivan varmasti on tietoa ja kokemusta miljoona kertaa enemmän kuin tavallisella pulliaisella ikinä. Varmasti lekureilla olis vieläkin jotain kikkavitosia takataskussa Birren tutkimiseen, mutta liika on liikaa. Siksi tämä vähän mustavalkoisemmin asiat näkevä lääkäri oli paikallaan ja hän lähtökohtaisesti ajatteli vain ja ainoastaan koiraa. Minä olin rääkkäjä ja koira tuskissaan eikä se fakta siitä sen kauniimmaksi muutu. Sen kuuleminen oli helpottavaa ja nyt koiran olo on merkittävästi parempi eikä muulla ole merkitystä. <3

      Poista
  3. *kissan omistajana (hitsin painovirhepaholainen eksyi edelliseen kommenttiin)

    VastaaPoista
  4. Rohkea ja rehellinen kirjoitus, jonka pyrin muistamaan lopun elämäni, etten itse koskaan sokaistuisi koirani millekään mahdollisille tai mahdottomille oireille. Kiitos kun jaoit!
    Ehdottomasti KAIKKIEN eläinlääkäreiden pitäisi kertoa suora totuus lemmikin tilasta, tuolla ulkosalla kun näkee aika lailla kaikenkuntoisia koiraotuksia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itsekin tiedän tavalla tai toisella esimerkiksi fyysisesti kipeitä ja eri taivoin vaivaisia koiria, joilla ihan sujuvasti esimerkiksi harrastetaan kivuista huolimatta. Olen halveksinut moista toimintaa ja silti antanut oman koirani kärsiä kamalasta olosta aivan liian kauan. Mutta ei enää. Ei enää ikinä.

      Poista
  5. Tuo sokaistuminen on kyllä niin totta jokaisen eläimen kohdalla. Hyvä kirjoitus, pisti miettimään esimerkiksi sitä, kuinka kevyesti yleensä ajatellaan koirien allergioista. Ajatellaan, ettei ne nyt niin kummoinen ongelma ole ja pidetään sitä jopa normaalina joillakin roduilla. Vaikka todellisuudessa sellaiset ongelmat voivat aiheuttaa niin omistajalle kuin koirallekin noin kamalia tuskia. Tsemppiä parempaan huomiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sokaistuminen on vaarallista. Ja hyvin yleistä. Sitä vaan olisi niin kova halu ajatella, ettei asiat nyt ihan niiiiin huonosti ole kuitenkaan. Vaikka samalla tietää, ettei tämä näinkään voi jatkua. Mutta nyt on tämän tapauksen osalta silmät avautuneet eikä Birren tarvitse enää ikinä syyhytä itseään verille. Ehkä joskus tulevaisuudessa voi tulla jotain muuta ehkä jonkun toisen koiran kanssa, jota sitten kaunistelee ja yrittää pitää kaikin keinoin pilvilinnoista kiinni, mutta toivottavasti sillon osaan itsekin muistaa tämän tapauksen ja kuinka kamala olo tulee jälkikäteen tajuta ja myöntää itselleen kuinka sitä on koiran hyvinvoinnin kustannuksella katsellut asioita läpi sormien.

      Poista
  6. Moikka! Kiinnostaisi tietää tuosta ihon autoimmuunisairaudesta lisää; onko teillä ollut muita ongelmia kuin vain nuo ihoon liittyvät, kutinat, tassunpohjien aukeaminen yms.? Ja tehtiinkö diagnoosi miten, kokeita tms.? Siksi kyselen kun omalla koiralla vastaavaa ongelmaa tassujen ja antureiden kanssa, mutta lisänä myös suolistolliset ongelmat. On ollut jo reilun vuoden pienellä kortisonimäärällä jokatoinen päivä, mutta varsinainen diagnoosi puuttuu. Koira on voinut tuolla kortisonilla paremmin, mutta ei voi terveenveroiseksi sanoa. Lähinnä mietin, että voisin kysyä sitten vastaavia kokeita tms., jos teillä on asia saatu jotenkin selville. Tuntuvat olevan niin vaikeita selvittää ja todellista hakuammuntaa..

    VastaaPoista