keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hei hei, Koirablogi - ainakin toistaiseksi

Tossa oli kahden viikon pakotettu blogitauko, kun mun läppäri seilasi vahingossa matkalle mukaan pakattuna pitkin maata. Tauon aikana tajusin, että kaipasin ainoastaan omaa elämäntaparemonttiani käsittelevää Miinus kolmekymmentä -läskiblogia - ajatustakaan en keksinyt tai suonut Koirablogille.

Ehkä toi melkeen kolme vuotta töissä koirapainotteisessa eläintarvikeliikkeessä teki tehtävänsä ja oon saanu totaalisen yliannostuksen koiramaailmaa ja -ihmisiä. Keskityn nyt niin täysillä omaan "projektiini", että koirat jäävät tavallaan vähemmälle huomiolle, koska me lähinnä "vaan" lenkkeillään ja puuhastellaan jotain pientä temppuilua, mutta niistä kovin kummoista tarinaa saa blogiin aikaiseksi - etenkin kun ei ole edes kunnollista kameraa, jolla tuottaa miljoonittain kuvia.

Syksyyn asti myös tässä painetaan töitä ihan hitosti. Juoksen aamusta iltaan tukka putkella aina heräämisestä nukkumaanmenoon, joten kahden blogin aktiiviselle pitämiselle on todella vaikeeta pitää aikaa. Mutta yksi ihan valtava syy on ehdottomasti kameratilanne. En itse välitä liiemmin eläinaiheisista blogeista, joissa ei ole kuvia ja/tai videoita, ja vielä vähemmän näen mitään mieltä ylläpitää sellaista itse. Joten josko tässä haaveet toteutuisi ja syksyllä tämä ihan järjetön määrä töitä palkittaisiin uudella kameralla?! :)

Niin tai näin, Koirablogi vaipuu nyt ainakin väliaikaiseen horrokseen. Aikanaan sitten nähdään miten syvästä horroksesta on kyse tai herätäänkö siitä ollenkaan. Alussa linkitetty läskiblogi jatkaa edelleen aktiivieloaan ja varmasti siellä koirakolmikkokin vilahtelee menossa mukana, sinne saa siis toki liittyä joukkoon. :)

Dream Team kiittää ja kuittaa tältä erää!


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Mielensäpahoittajat kylvyssä

Mitä luulette, olisivatko jättäneet pyörimättä paskassa, jos olisivat tämän tienneet?









Beaa sen sijaan harmitti suuresti, kun muut pääsivät ensin kylpyyn ja mikä tärkeintä, sen jälkeen kuivattavaksi! Ihan vaan harmitusta lievittääkseni jouduin sitten "kuivaamaan" Beaa pyyhkeellä, koska se nyt vaan on sen mielestä ihan maailman eniten ihaninta. Porokoirat sen sijaan eivät ihan järin suuresti arvostaneet tämän operaation yhtään mitään vaihetta.


Kauko on jo pitkään tiputtanut karvaa ja vaikka miten furminoin sitä, niin aina sitä pohjavillaa jostain vaan riittää?! Olin jo suunnitellut peseväni koko koiran, mutta nyt se tällä paskarallillaan itse nopeutti tämän suunnitelman toteutumista. Niinpä seuraavana aamuna Kaukon pohjavilla suorastaan räjähti irti! Sitä alko pursuamaan ihan järjetön määrä ja kun harjasin sen, niin karvaa tulvi ihan järjetön määrä. Mutta sitten tuli taas hieno ja kiiltävä päällikarva, kun sen törröttämään nostava pohjavilla oli poissa. Ehkä nyt voi kotonakin imuroida vaan ehkä joka toinen päivä!



Arvostamme koirieni kanssa selkeesti hieman eri asioita aina toisinaan.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Vauhdin hurmaa pyöräilyn merkeissä!

Rouva Porokoira jätettiin tänään kotiin mussuttelemaan herkkuja ja nuorison kanssa suunnattiin ihan kolmestaan metsään pyörän kera. Vauhti pidettiin melko kovana aina hyytymispisteeseen asti, siitä vielä kannustin puristamaan pikkusen lisää, himmailtiin, pidettiin taukoa, jatkettiin taas kovaa ja lopulta spurtattiin pitkällä suoralla vihoviimesetkin jaksamisen rippeet lihaksista. Tai siis, koirat teki tän kaiken, mä vaan fillaroin.

On ihanaa sahailla pitkin metsää vuoroin hiekkatietä ja vuoroin pehmeämmällä metsäpohjalla. Matkalta löytyy myös ojia ja ihmeellisiä kuoppia keskeltä metsää, joissa on vettä. Sekä Kauko että Bea hakeutuvat loistavasti juomaan näihin paikkoihin tai vauhdissa juoksevat niistä läpi ja saavat ainakin sitä varmasti hyvin paljon kaivattua viilennystä raskaaseen suoritukseen.

Lopuksi oli taas ilo katsella rennosti hännät alhaalla isolla liikkeellä ravaavia koiria. Vaikka aika viime metreille asti Kauko jaksoikin vielä sinkoilla ja sekoilla omiaan, mutta saatiin se haluttu "väsynyt ravi" sieltä myös esiin. Siihen rauhaan tuli tosin hetkellinen katko, kun saatiin koko porukka ihan tolkuton slaagi, kun pusikosta juuri koirien kohdalta pinkaisi  tien yli kettu. En välttämättä edes paljoa valehtele, jos väitän sen hännän osuneen Beaa naamaan, niin hiton läheltä se meni!

Vähän vaistomaisesti ärjäsin aika voimakkaan "anna olla!" -käskyn, mutta muuten jatkoin vaan polkemista. Molemmat katteli hännät korkeammalla puiden lomaan pinkoneen ketun suuntaan, mutta liike pysyi koko ajan eteenpäin ja aika pian koko kettu unohdettiin. Ei siitä siis sen suurempaa draamaa.

Rouvashenkilö oli kotona ihan hyväntuulisena eikä oletettavasti ottanut lainkaan itseensä moista hylkäämistä - on olemassa mahdollisuus, että se aavisti tiedossa olevan liikunta-aktiviteetin laadun ja oli vain iloinen luvasta jäädä kotiin. ;) Söin ensin itse iltapalaa ja vasta sitten koirat saivat omansa, kun olivat tasaantuneet lenkin jäljiltä. Nyt mulla on taas tyytyväisiä koiria ja sekös tekee onnelliseksi. <3




lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kesä ja Kaukon kammoamat pörriäiset

Kaukon ensimmäisenä kesänähän kävi niin, että jouduttiin koko jengi maa-ampiaisten hyökkäyksen kohteeksi, kun koirista joku onneton tallasin sellaisten pesän päälle metsässä. Siellähän me pingottiin pakoon koko porukka ja kyllä hitto vie sellasen maa-ampaisen pisto sattuu ihan tolkuttoman paljon. Mäkin niitä kaivelin vaatteistani ja ähisin tuskasta, kun pistoja sateli.

Mutta Kauko. Sehän oli vaan semmonen ihan pienen pieni pikkupoika ja se kilju tuskasta. Sätki, kilju, huus ja ravisteli. Mä kaivelin kilpaa noiden kaikkien kolmen kimpusta niitä amppareita, kun ne kaivatu turkin sisään. Ja niitä oli kymmeniä jokaisessa! Paljain käsin haroin karvaa, nypin pörriäisiä pois ja vielä vartti myöhemmin kotipihassa niitä kaivautu edelleen esiin. Oltiin aika surkeena koko porukka.

Birre ja Bea ei ollu jälkikäteen oikeastaan moksiskaan, mutta Kauko sai pörriäiskammon. Tavallaan ihan hyvä vaan, eipähän tarvi pelkää sen typeryyksissään tunkevan naamaansa ampiaisiin tai muuta, mutta on siinä nyt ikäväkin puolensa. Kauko meinaan menee aivan lukkoon, jos sisällä kotona pörrää vaikkapa kärpänen. Se hiippailee häntä koipien välissä kylpyhuoneeseen tai naulakkoon ja voi olla siellä tunteja. Niska jäykkänä läähättää ja tärisee. Jes! Yritä siinä sitten ihan vaan silleen huomaamattomasti liiskata tai tuuppia ikkunasta ulos pörriäistä ja olla tekemättä siitä sen kummempaa numeroa..

Ressaa ja ahistaa.. :(


Ulkona Kauko ei sentään keskity bongailemaan näitä lentäviä hirviöitä. Kyllä se vaihtaa rivakasti paikkaa, jos sattuu haistelemaan kukkasia, joissa semmonen ystävällinen pullea pörriäinen surisee, mutta ei jää mitään kammoa päälle. Sisätiloissa se on vähän haastavampaa, mutta hyvin selvittiin viime kesästäkin.

On hienoa, että saan olla koirani silmissä sankari, kun niittaan kärpäsen. <3


perjantai 19. kesäkuuta 2015

Juhannusruno!


Team Koirablogi toivottaa hauskaa ja turvallista keskikesän juhlaa! Tekstejä, kuvia ja videoita on tulossa ihan hitosti, kun vaan löytäisin aikaa niiden siirtämiseksi tänne..

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Niin mahdottoman rakas Possu!

Viime syksynä Bea sai synttärilahjaksi jättipehmopossun. Possu on säilynyt hengissä, koska ajanvietto sen kanssa on ollut hyvin valvottua ja olen ollut Possun hengen säilyttämisen puolella. Viime viikkoina Possua on kannettu mukana vähän aktiivisemmin. Olen yrittänyt pitää sen turvassa parvekkeella, mutta Bea käy sen aika aktiivisesti sieltä hakemassa sisälle. Suurin Possufani on nykyään ollut kuitenkin Kauko. Se kanniskelee Possua mukanaan ja mielellään koko ajan.



Tuli nyt lienee selväksi, että Possu on hyvin hyvin tärkeä. Sattuipa nyt kuitenkin niin, että Possu osoittautui itsetuhoiseksi yksilöksi. Eräänä päivänä normaalisti talteen korjattu Possu olikin unohtunut lattialle ja sen masennustila oli eskaloitunut hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Niinpä siinä Kaukon ja Bean nukkuessa ihan kaikessa rauhassa Possu otti ja räjähti. Tosta noin vaan, ihan itsestään.

Ymmärrettävästi järkytys oli kaikille suuri ja etenkin Rouvashenkilö kyllä kaikkea muuta paitsi arvosti tämmöistä holtitonta räjähtelyä. Onneksi nyt koirat selvisivät tästä kamalasta välikohtauksesta hengissä, vaikka kaikki ainekset totaaliseen katastrofiin olivat käsillä. Yhdessä tuumin keräsimme Possun maalliset jäänteet ja loppusijoitimme ne muovikassissa roskikseen. Hei hei, Possu, olit rakas.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kun koiranruokakaupan täti hatkat otti!

Nyt kun urani koiranruokamyyjänä tältä erää on tulossa päätökseensä, niin voin vihdoinkin kirjoittaa tästä julkisesti. Tähän asti olen parhaani mukaan yrittänyt pitää piilossa työnkuvani ja työpaikkani, koska se asettaa omia haasteitaan koira-aiheisen blogin kirjoittelussa. Into blogin kirjoitteluun on hiipunut tässä ajan mittaan, kun jo useita kertoja on ihmiset tunnistaneet minut asioidessaan liikkeessä, jossa työskentelen.

Mua ei varsinaisesti haittaa millään muotoa se, että mut tunnistetaan (päinvastoin, senkus tulee heittämään yläfemmat!), mutta en ole pystynyt vapautuneesti kirjoittamaan tätä blogia ja jakamaan mielipiteitä, jotka kohdallani ovat usein jyrkkiä ja/tai provosoivia ja/tai muuten tunteita kuohuttavia ja/tai valtavirrasta poikkeavia. Koska on liian iso riski, että ihmiset eivät muista mun edustavan blogissa vain itseäni enkä pätkääkään työnantajaani. Yhtälailla joudun töissä politikoimaan omien näkemyksieni ja työnantajan näkemyksien välimaastossa ja myötäilemään asiakasta tilanteen vaatimalla tavalla. Ei silleen voi ihan räkiä mitä sylki suuhun tuo ja pitää hioa sitä terävintä kärkeä niistä ikiomista mielipiteistä - tai höylätä ne matalaksi kokonaan.


Mutta jos jotain tämä työpaikka on tarjonnut niin aika kattavan skaalan kokemuksia erilaisista koiraihmisistä näkemyksineen - niin hyvässä kuin pahassa. Mun työskentelypisteestä voi kyllä onneksi rehellisesti sanoa, että ehdoton enemmistö (vakkari)asiakkaista on aivan huippuja - todella montaa asiakasta tulee ihan rehellisesti ikävä! On ollut suunnaton ilo saada seurata ostosreissuille mukaan päässeiden pentujen kasvua ja vielä suunnatomampaa iloa on tuottaneet ne tapaukset, jotka ovat tulleet pyytämään neuvoja ruokinta-asioissa eri vaivoihin ja on onnistuttu auttamaan pahimmillaan lopetusuhan alla olleita koiria taas terveiksi - ihan vaan ruokavaliota hiomalla.

Siinä ohessa kuitenkin blogi on kärsinyt. Pelkästään kivojen juttujen ja jatkuvasti sanojensa varominen kävi tylsäksi, joten oli helpompaa vaan unohtaa koko Koirablogi. Ihan vaan siksi, että jos joku ottaisi teksteistäni herneen kavereineen nenän kautta keuhkoihin asti, niin en todella halua ottaa sitä riskiä, että joutuisin työajallani ja erityisesti työpaikallani selittelemään niihin liittyen mitään.


Tässä työssä on valtavan paljon kaikkea mitä tulen kaipaamaan, mutta toki on myös syitä miksi lähteä. On ihanaa voida sanoa, että ainakaan asiakkaat eivät ole likimainkaan se syy vaihtaa maisemaa. <3 Oikein toivon, että näkisin vielä niitä tuttuja naamoja näiden viimeisten päivien aikana, koska kohta jo kolmisen vuotta on näiden ihmisten kanssa saanut vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia harva se päivä. Ja kohta olen työpaikassa, jossa sekä työnkuva että työporukka ja asiakkaat on kokonaan uusia ja vieraita. Taakse jää niin paljon tuttua ja turvallista, mutta iloisin mielin olen matkalla kohti uutta.

Ja silti niin kovin haikeata. :) Mutta jos tästä nyt saataisiin edes sitten uutta virtaa Koirablogiin!


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kun omistaja sairastaa? Kuvia + video!

Omaan elämääni painottavan Miinuskolkyt -blogin puolella on viimesen pari viikkoa tuskailtu enemmän ja vähemmän rajun sairastelun parissa. Ensimmäinen viikko teki musta täysin toimintakyvyttömän ja se tottakai tarkoittaa kurjia aikoja koirillekin, koska tässä taloudessa mä kun olen ainoa kaksijalkainen.

Muun muassa näitä tilanteita varten koirilleni on opetettu semmoinen ikävä asia kuin tylsyys. Pennun kanssa usein kovasti painotetaan sitä pennun aktivointia ja väsyttämistä ja pitää olla tekemistä ja puuhaa ja askaretta. Birren ollessa pentu mä tein sen kanssa ihan hitosti aina kaikkea. Tosi nuorena se alko tuhoamaan kämppää ihan yhtä aktiivisesti ja vaikka mä miten henkisesti tai fyysisesti väsytin sen aivan totaalisesti niin aina se yksinään tuhosi jotain.



Kun sitten koulun lisäksi menin töihin niin koiralle jäi aikaa laittoman vähän. Mutta kun loppu se hysteerinen aktivointi niin loppui myös tuhoaminen ja Birrelle tuli selväksi elämän julma tosiasia nimeltä tylsyys. Ihmisten parissa eläessä vain harvalla koiralla käy se onni, että ihminen on paikalla ja aktivoimassa suurimman osan vuorokaudesta. Omilla koirillani on käynyt paskin mahdollinen mäihä, kun mulla on kokopäivätyön lisäksi myös harrastuksia, jotka eivät liity koiriin.

Birrestä viisastuneena on Kauko ja Bea opetettu vähän eri tavalla. Sen loputtoman leikittämisen, aktivointilelujen, aivojumpan ja fyysisen uuvuttamisen sijasta on panostettu jopa kohtuuttoman paljon siihen rauhottumiseen. Bean kanssa sen tajusin tehdä vasta kun tajusin, ettei se osaa rauhottua lainkaan. Koko ajan piti puuhata jotain ja vaikka Bea ei juurikaan ole koskaan tuhonnut niin ne aivan liian korkeat kierrokset olivat rasite niin itselle kuin koiralle.



Niinpä tässä on yhtä paljon uhrattu aikaa ja energiaa sekä rauhottumiselle että luoksetulolle. Ne on mun tärkeysjärjestyksessä jaetulla ykkössijalla, koska niiden puuttuminen vaikeuttaa arkea merkittävästi. Birren pentuaikana sille jätettiin esimerkiksi maitopurkkeja tai muita pahvisia laatikoita, joihin laitettiin nameja ja sitten sai repiä ne atomeiksi. Sitä virhettä en toista enää ikinä. Kaukolle ja Bealle on käytetty isoja ja kestäviä luita sekä Kongeja. Ei juurikaan leluja tai muuta mahdollista revittävää.

Perinteisesti kotiintullessa koiria ei huomioida käytännössä lainkaan. Näin on tehty pentuna ja näin tehdään edelleen. On myös erikseen myös koiria koskeva käsky lähteä ulos ja ilman tätä käskysanaa saan ihan rauhassa pukeutua eteisessä, koska DreamTeam tietää mun poistuvan ovesta yksin. Ja sen semmosia juttuja. Siihen rauhalliseen elämiseen ja kierrosten oma-aloitteiseen hallintaan liittyy niin paljon kaikkea ja valtaosa siitä lähtee sieltä ihan omasta itsestä ja oman käytöksensä vaikutukset saa nähdä sitten koirissa - niin hyvässä kuin pahassa.




Noh enivei, viikkoon mun koirat ei päässeet kuin tohon kotitalon välittömään läheisyyteen tasan vaan ja ainoastaan tekemään tarpeensa. Ja kotona tämä aktiviteettien täydellinen puuttuminen näkyi ei yhtään mitenkään. Pikaisen ulkoilun jälkeen kaikki kolme lakosivat takaisin nukkumapaikoilleen - kuka sohvalle ja kuka lattialle. Bea jaksoi nukkua melkein koko viikon mun päällä tai kainalossa. Tai vähintään ainakin jaloissa. Enkä mä toisellakaan sairastusviikolla missään lenkkikunnossa ollut. Jaksoin nyt sentään pellonreunaan kävellä, että saivat juosta vapaana.

Voitte siis kuvitella sitä riemun määrää, kun tänään vihdoin mentiin kunnon lenkille. Hieman reilu 1h 45min rämmittiin kesää enteilevässä metsässä. Tulvivia ojia, mutalätäköitä, rauhallista metsää ja aikaa. Alkulenkistä ainakaan junioriosasto ei tainnut edetä metriäkään laukkaamatta. Oli vaan niin supersiistiä sinkoilla täysiä joka suuntaan! Loppumatkasta liikkuminen oli rentoa hölkkää ja se aina lämmittää mun mieltä niin suuresti. Tätä on ollut ikävä. <3


maanantai 11. toukokuuta 2015

Lainaus hevospuolelta: "Tarhaaminen tappaa"

Sitten klikaten kohti Katja Ståhlin kirjoitusta, josta lainaan lempparikappaleeni:
"Kertokaa vatipäälle, kuinka kallis hevosen pitää olla, että se lakkaa olemasta hevonen? Kuinka arvokas kopukka saa arvonimen Esine? Ymmärrän kyllä kultakellon, jota ei viitsi pitää joka päivä, koska perkele jos se jää uimahallin kaappiin, mutta että hevonen? Millä perustellaan hevoselle, että ymmärräthän sä, että et sä voi mennä tonne ulos noiden puolasta tuotujen, lyhytkaulaisten mäyräkoirien sekaan, koska sun kisat voi mennä ihan käteen? Etenkin kun suomalaisissa ratsatuskilpailuissa palkinnot ovat luokkaa lippalakki tai saunan lämpömittari."
Sitten hypätään takaisin koiramaailmaan. Mullahan on valtava moraalinen dilemma tästä koirien pitämisestä. Elinolot kun mun koirilla on täysin luonnottomat. Kerrostaloasunto, omistajalla kokopäivätyö, liian vähän ulkoilua ja ylipäänsäkin liian vähän aktivointia. Onneks ne nyt sentään saa kommunikoida keskenään kuten koirat, ainoa lohtu, vaikkakin aika laiha sellainen.

Tuntuu välillä ihan käsittämättömältä taluttaa eläviä olentoja narun päässä. Millä oikeudella mä olen asettanut itseni niiden yläpuolelle? Leikin jotain helvetin jumalaa päättämällä koirieni elämästä. Milloin ne syö, mitä ne syö, milloin ne pääsee ulos ja miten pitkäksi aikaa.

Mutta näiden vallitsevien rajotteiden puitteissa yritän parhaani. Koitan toteuttaa sen vähänkin liikunnan mahdollisimman laadukkaasti ja koitan ruokkia mahdollisimman laadukkaasti. Sen yhteisen aikamme yritän olla mahdollisimman johdonmukainen ja tasainen, jotta mun kanssa olis mahdollisimman kivaa ja helppoa olla. DreamTeam saa rypeä ojissa ja mudassa, kiipeilä, hyppiä, kaahata, pujotella, loikkia ja painia.



Sen ajan, kun ne saavat olla koiria, niin ne saavat olla sitä täysillä. Muistan aikanaan, kun koirapuistossa nuori afgaani heittäytyi piehtaroimaan hiekalle. Omistaja karjui koiralle puiston toiselta puolelta, juosten kiiruhti koiran luo ja kaksin käsin repi koiran ylös maasta. Mahtoi mennä tukkajumalan jakeluun nyt se, että turkki oli juuri pesty ja harjattu eikä silloin ole todellakaan asiaa piehtaroida. Selvähän se!

Tai kun olen aidon hämmentyneenä seurannut keskustelua siitä, kuinka erään henkilön koira ei saanut juosta vapaana, ettei vaan satu mitään. Ja nyt hiljattain mulle selitettiin suu vaahdossa, että koiransa ei saa enää juosta vapaana, koska oli juossut itsensä keppiin, joka oli mennyt kyljestä läpi. Siinä vaiheessa, kun mä alan pitämään koirani hihnassa sen takia, ettei niille vaan satu mitään, niin joku voi tulla takavarikoimaan ne pois.

Tiedostan riskit. Voi juosta ittensä keppiin, voi tehdä virhearvion ja hypätä liian korkealta, voi juosta kuoppaan ja katkaista jalkansa, voi juosta puuta päin, voi tippua kalliolta ja katkaista niskansa. Voi loukkaantua, voi vammautua, voi kuolla. Mutta mikään, siis mikään, ei korvaa sitä riemua, mikä paistaa vapaana riekkuvan koiran naamalta. Kun saan katsella oman laumani saumatonta toimintaa koirina, koiralaumana. Se on korvaamatonta!

Olkoot paskaisia, menkööt vahingon sattuessa rikki, vaikka henki lähtis - yritän silti tarjota mahdollisimman paljon aikaa saada olla koira. Koska koirana oleminen on riski.



lauantai 4. huhtikuuta 2015

Agilityn alkeet -pikakurssi

Kuten viimeksi uhkailin niin tiedossa on nyt sitten vähän totisempaa materiaalia. Hyvin tietävä ja taitava ystävämme Nova otti Rouva Porokoiran treenattavakseen ja käytiin läpi agilityn alkeita. Tulette huomaamaan, että video on toteutettu vakavassa hengessä ja siitä sietää monen ottaa oppia.


Semmosta. Mun mielestä oli täysin tarpeetonta kertoa Birrelle oikeasti opetettuja niin sanallisia käskyjä kuin käsimerkkejä, koska tota sekoilua oli ihan mielettömän hauskaa katsoa (kuten ehkä kuvaajan tauoton hirnuminen paljastaa..)!

On kovin vapauttavaa, kun on koira, jonka voi pilata ihan luvallisesti. Kortisonilla pumpattu, tänä vuonna seniori-ikään siirtyvä koira ei ole mikään tulevaisuuden kisatykki, joten sen kanssa voi keskittyä vaan siihen hauskanpitoon. Ei ole minkään sortin merkitystä oikestaan millään muulla kuin sillä, että kaikilla on kivaa. Indokiinaa puhuva ja hillittömästi huitova ohjaaja on Birren mielestä aavistuksen hankalasti tulkittavissa, mutta koska sillä on taskut täynnä nameja, niin eipä haittaa.

Rouvashenkilö oli muutenkin ihan hirveä koko reissun. Muiden kanssa tehdessä se karjui kurkku suorana ja oli vaan aivan kamala. Omalla vuorollaan se puri sormille nameja ottaessa, karjui vähän lisää ja heilutteli häntäänsä iloisesti. Sitä tahtoo aina välillä melkeen tulla tippa linssiin, kun tota koiraa katsoo tommosena. Miten paljon on yhtä pientä koiraa koeteltu vuosien varrella ja nyt purkista myrkyttämällä se saa vihdoinkin elää ja kutinan sijaan keskittyä olemaan iloinen oma itsensä. En aina edes tahdo muistaa, että tommonen se ihan oikeesti on. <3

Mutta hei, mitäpä opitte videolta? ;)

torstai 2. huhtikuuta 2015

Hauskanpito on ihan oma lajinsa

Viime lauantaina vietiin ihan viittä vaille talvikauden viimeisiä hallivuoroja. Jostain syystä, jota en enää kykene muistamaan, olin vähän huonolla tuulella ja päätin, että tänään ei olla kouluttamassa - tänään ollaan pitämässä hauskaa.

Jokainen sai tehdä juuri sitä missä on hyvä. Kaukon kohdalla se tarkoitti luonnollisesti ampumista putkesta putkeen hirveän huudon kera. Bea sai tehdä niitä niin kovin hienosti oppimiaan keppejä. Entä Rouvashenkilö? Voi ette uskokaan. Namialustan vauhdittamana Birre teki ensin samaa pikkurallia kuin Kaukokin. Maailman ihanin Nova otti Birren treenit hoitaakseen ja tiedossa on lähipäivinä monen minuutin pituinen video silkkaa hauskuutta ja naurua! Mobiililaajakaistalla vaan toi lataaminen on niin kovin hidasta, että tässä on koko viikko kamppailtu videon lataamieksi, mutta toistaiseksi tuloksetta.. Mutta ihan pian!

Tähän hätään nyt kuitenkin edes joku pätkä liikkuvaa kuvaa. Eniten mua riemastuttaa Bean kepit, joita sille ei ole koskaan opettamalla opetettu. Sitä on juoksutettu vinokepeillä eestaas kahden ohjaajan voimin molemmat palkaten kummassakin päässä. Ei siis mitään oppikirjamaista suoritusta, koska hei, ei ole meillä niin väliksi. Suoria keppejä Bea teki muutaman kerran (siis oikeasti muutaman kerran, ei muutamalla treenikerralla) ja sitten se vaan osas ne. Hakee oikeasta välistä sisään ja saa koko ajan vauhtia lisää.

Olkoonkin, että kasvava vauhti aiheuttaa välillä tilanteen HUPS ja tulee virhe, mutta niin niitä näkyis tulevan ihan myös niille "oikein opetetuille" agikoirille. Tulkoot vaikka sata virhettä, pikkutytön iloinen tekeminen on niin ihanaa katseltavaa, ettei haittaa mitään vaikka tulis sata virhettä. <3


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Mitä luita ahneelle koiralle?

Tämä laumahan syö tunnetusti pääasiassa raakaruokaa. Nameina on "teollisia" nappuloita ja herkkuja, mutta ehdoton valtaosa siitä ravinnosta tulee raakapuolelta. Niin, ja purkista.

Raakaruokinnan eri toteutustavat tykätään erottaa ainakin "barffaukseen" ja "raakaruokintaan". Näillä radikaalein ero lienee se perinteisen barffauksen raju painotus lihaisiin luihin ja raakaruokinnassa sitä vastoin sitten lihoihin. Koska en näe holtittomalla kalkin ylisaannilla olevan järin suurta terveydellistä hyötyä niin meidän ruokintatapamme lokeroituu sitten varmaan tuohon jälkimmäiseen.

Niin tai näin, mutta kyllä tämä kokoonpano kokonaisia luita syö. Joskus vaan ajanvietteenä kaluttavia luita tai sitten ihan kokonaan syötäviä. Kaikissa luissa on aina riskinsä. Kaikissa ja aina. On riski hampaiden kulumisesta ja lohkeilusta, terävistä sirpaleista vatsassa ja suolistossa ja on riski suolitukoksesta - noin niinkuin yleisimpinä.

Toki ne ovat luontaista ja mukavaa puuhasteltavaa koiralle ja ainakin mun koirilla pysyy hampaat vitivalkoisina luiden avulla. Mutta ihan jo masujen toiminnan kannalta luiden kertamäärät ovat hyvin maltillisia. Noihan jyrsis napaansa vaikka naudan ison lumpion, mutta sopivaksi katsomani ajan jälkeen lumpiot tai putkiluut kipataan takaisin pakkaseen ja niitä saa taas rouskutella jonain toisena päivänä. Tai aterian yhteydessä saatu kokonaan syötävä lihainen luu on murto-osa koko ateriasta. Joskus harvoin ja erinäisistä tekosyistä johtuen on sulamassa saattanut olla vaikkapa vain broilerin selkärankaa, mutta sitä hötöluuta noiden vatsat kestää enemmän menemättä kovalle, joten siitäkin on selvitty.



Kaluamiseen käytetään meillä eniten savustettuja luita - koska raa'at on ällöjä. Valmiita nättejä putkia reilusti halvemmaksi tulevat naudan nilkat on olleet ahkerassa käytössä, mutta en voi suositella niitä kaikille. Toisin kuin palviputket niin nämä nilkat lohkeilevat todella hurjasti - aina. Putkista saadaan joskus harvoin irti joku palanen, mutta nilkat silputaan poikkeuksetta. Ja ne irtoavat palat on todella karun näköisiä.

Tommosia veitsenteräviä suolistonpilkkojia sitten kylmänrauhallisesti keräilen lattialta. Riski on valtava, mutta kunnes toisin todistetaan niin luotan näihin syöjinä. Edes Bea ei ole enää vuosiin hotkinut luita vaan on malttanut pureskella niitä kaikessa rauhassa ja sujuvasti hylkää luunsirut lattioille eikä ole niistä kiinnostunut.

Ja toisekseen, luita syödään vaan mun läsnäollessa tai kun ovat toimistokoirina mukana töissä ja voin tasaisin väliajoin varmistaa niiden olevan vielä hengissä. Mitä luita suosittelisin todella ahneelle koiralle? En mitään. Mutta kukin aina itse päättää sen mikä on sopiva ja tarpeellinen riski otettavaksi. Mulla ainakin se oma raja on vuosien mittaan tiukentunut ja tiukentunut - kohta tässä muuttuu suorastaan hysteeriseksi. ;)

Näiden puuttuvat palaset voi jokainen kuvitella seikkailemaan suolistoon. Sitä on suorastaan tyytyväinen, kun saa
poimia niitä vaan lattioilta!