perjantai 30. tammikuuta 2015

Aijai, kun kultapoika virheen teki!

Sehän on semmonen juttu, että tämän katon alla ei kukaan porsastele - paitsi korkeintaan omistaja. Ja Tuksu, mutta sekin vaan tietyissä asioissa. Mutta ruoka ei ole semmoinen asia. Rouva Porokoira pitää kyllä huolen omasta tilastaan, mutta kuten olen ennenkin tuskaillut, niin sitten on se Bea. Reppana pikkutyttö joka voi murista aivan täysillä ja kukaan ei väistä sitä. Siitä vaan puuttuu se jokin.

Yhtenä aamuna sohin ripsivärillä silmään kylppärissä koirien ruokaillessa keittiössä ja alko kuulumaan kauheeta murinaa. Ryntäsin katsomaan niin Bean kupissa oli sen oman kuonon lisäksi myös jotain ylimääräistä - meinaan Kauko, joka ihan pokkana hotki Bean ruokia omaan napaansa! Kyllähän se PamPam yritti murista, mutta kun se ei vaan toimi.

Ja minähän en moista perseilyä suvaitse sitten alkuunkaan. Täällä ei vallitse mitkään viidakon lait tai "vahvat selviää" tai "luonnonvalinta". Olihan se mammanpojan ilme aika näkemisen arvoinen, kun se liki silllä kuuluisalla niskaperse-otteella siirtyi keittiöstä olohuoneeseen. Se kun ahneuksissaan ei edes huomannut mun saapuneen paikalle, saatiin mukaan myös yllätysmomentti.

Kutsuin Kaukon takaisin keittiön puolelle (se saapui jokseenkin mielistelevin elein) eikä sen tehnyt enää mieli edes vilkaista ruokailuaan jatkaneen Bean suuntaan. Kovakouraisen muistutuksen jälkeen on se tähän asti kohteliaasti pidetty ruokailurauhan takaava etäisyys muihin. Toisten kupit käy jokainen nuolemassa läpi, mutta vasta kun syöjä itse on valmis kupilta poistumaan.

Eilen aamulla taas maalailin värejä naamaan kylppärissä ja koirat jälleen ruokinensa olivat keittiön puolella. Nyt arvon kultapoika oman kuppinsa putsattuaan päätti osallistua meikkaustalkoisiin sen sijaan, että kyttäisi muiden ruokailun päättymistä. Ja se meinasi vatkata häntänsä irti, kun tottakai kerroin sille miten maailman hienoin pieni poika se onkaan. Sitten paikalle saapui rutisteltavaksi Bea ja silloin Kauko kiiruhti takaisin keittiöön hoitamaan oman osuutensa toistenkin ruokakuppien viimeistelystä.

Ehkä joskus keksin senkin minkä takia kukaan ei Beaa usko. Birren ei tarvitse kuin katsoa ja se saa niin halutessaan kaikki katoamaan paikalta. Mutta toi musta tirriäinen ei sitä osaa. Ei alkuunkaan. Joskus maailman rakkaimmat kultapojatkin on vähän tuhmia. Mutta ne on kultapoikia myös siksi, että ne ottavat opikseen, jos joku asia ei olekaan ihan ookoo.

Samainen mussukka valvomassa parhaan kaverinsa unta. Ehkä juuri tämän parantavan seuran vuoksi Bean leikkaushaava
paranikin niin nopeasti? ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti