sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Viisi koiraa on ihan todella paljon koiraa. Etenkin, kun se määrä koostuu +20kg koirista eikä miniversioista ja se toteutetaan kerrostaloyksiössä. Hyvin vähän ulkoilutin koko revohkaa kerralla ihan käytännön syistä. Tasan kaksi kertaa jouduin rappukäytävässä ohittamaan naapurin koko jengin kanssa ja oli kyllä naapurin ilme näkemisen arvoinen!

Toisekseen en voi ikinä luottaa vieraaseen koiraan tarpeeksi pitääkseni sitä irti semmosissa paikoissa, joissa omani lasken hihnasta ihan huoletta. Riski siitä, että oma koira nyt sen ensimmäisen kerran karkaa vaikka sen rusakon perään ja jää auton alle on täysin otettavissa. Riski siitä, että mun tyhmänrohkean päätöksen takia aiheutan jonkun toisen oman koiran vahingoittumisen tai kuoleman on ajatuksena sietämätön.

Ja meillä siis ei tässä ihan välittömässä läheisyydessä ole näin syys-talviaikaan tarpeeksi isoja peltoja, jotta olisin päivittäin päässyt koko jengin kanssa ulkoilemaan, koska lähipellot käännetään syksyllä. Niinpä oma jengi on ulkoillut tossa melkein talon edessä olevalla "puistoalueella" ja vierailijat on käytetty erikseen ja yleensä flexeissä, jotta saa edes vähän enempi liikkumavaraa. Tossa vieressä olevassa puistossa vois muuten juoksuttaa koko jengiä, mutta olen nähnyt siellä rusakon tai kaksi monen monta kertaa ja niiden jälkiä siellä on aina. Omat koirat on pupusen nähneet monen monta kertaa eivätkä välitä siitä, mutta niitä osaan käskyttää. Uskottavasti ja suoraan selkärangasta. Mutta edelleenkin sen riskin ottaminen vieraan koiran kanssa ei ole mun juttu.

Koko viiden revohka kyllä käyttäytyy sujuvasti hihnassa, mutta edelleen se on määrällisesti hiton paljon koiraa. Valitettavasti kapealta kävelytieltä loppuu herkästi tila ohitustilanteessa, kun siitäkin huolimatta, että olen tuuppinut oman viiden koplani pientareelle kulkemaan niin joku ei pääse yhden koiransa kanssa ohi vaan koira rähjää alta puolen metrin päässä. Se taas tarkottaa sitä, että mulla pinna kiristyy niiden toisten takia, joten taas on helpompaa viedä tämä lauma parissa erässä.

Lisähaasteen asetti myös nää ihan käsittämättömät kelit. Ensin kahlataan lumessa ja palellaan megapakkassilla. Yhtäkkiä vettä sataa ja sitä vaan yrittää henkensä kaupalla pysyä pystyssä jäätiköllä. Pitkät työpäivät jättivät valoisaa ulkoiluaikaa hyvin vähän ja tällä viikolla niin omat kuin hoitokoiratkin ovat saaneet poikkeuksellisen vähän semmosta kunnon liikuntaa. Tosi paljon pienehköä hihnalenkkiä ja liian vähän vapaana juoksemista.

Laumana ulkoillessa pojat tulivat hyvin juttuun eikä vierailijat ahdistelleet narttuja. Juostiin, leikittiin ja hölkkäiltiin yhtä matkaa kylki kyljessä. Koko porukka oli kaikkinensa hyvin rentoa ja mikäli jonkun seura ei miellyttänyt niin kohteliaasti pyydettiin tilaa ja vastapuoli aina sitä mukisematta antoi. Esimerkiksi eräs rouvashenkilöhän ei suvaitse vierailijoita sohvalle. Oma lauma mahtuu sohvalle hyvin, mutta muiden on turha edes haaveilla moisesta. Kertaakaan ei rouvashenkilö kuitenkaan rutissut vaan sohvan lähettyville haahuilleet mustavalkoiset hipsivät vähin äänin paikalta ihan rouvan tiukasta katseesta.


Lattialla oli sikinsokin sekä leluja että luita. Kertaakaan ei kuulunut murinoita luiden takia ja leluistakin äristiin vaan leikkiessä. Kaikkinensa olen siis hyvin tyytyväinen ihan koko porukan käytökseen. Toki siinä on ylimääräistä hommaa käydä tuplalenkkejä, mutta sen suurempaa murhetta ei tästä viikosta koitunut.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Se tuli otsikoksi välittömästi mieleen, koska tykkään molemmista marjoista ihan tolkuttoman paljon. Mutta oma koira on aina oma koira. Tuoreinkin tulokas on kuitenkin kohta jo kaksi vuotta muovautunut vain ja ainoastaan mun käyttöön. Bea jo yli viisi vuotta. Puhumattakaan seitsemästä yhteisestä vuodesta Birren kanssa. Kun kaikki käskyt, eleet ja tavat on molemille osapuolille niin tuttuja ja itsestäänselviä.

Tito ja Totti olivat erittäin edukseen eikä ole edelleenkään pahaa sanottavaa tästä kaksikosta. Ne on iloisia, hauskoja ja hyväntuulisia koiria, mutta ohjelmoitu omalle omistajalleen. Ne toimivat kuin ihmisen mieli - kunhan vain ihminen on oikea! En ottanut niiden kanssa turhia riskejä irtiolon kanssa ja välttelin turhaa käskyttämistä. Vapautusta, syömistä ja ovista kulkemista piti odottaa käskyyn asti, koska sen olen nähnyt käytännössä miten se noiden kanssa tapahtuu ja niin usein toistuvista rutiineista oli kiva pitää koirienkin kannalta kiinni.

Ja jos joku mulle joskus vielä kauhistelee, että kolme koiraa on mukamas paljon, niin nyt mulla on kertoa muuta. Kolme koiraa ei ole paljon, viisi koiraa on! ;)


2 kommenttia:

  1. Voin kyllä minäkin todeta, että viisi koiraa ON paljon. Varsinkin jos osa laumasta ei tule keskenään toimeen... Onneksi sellaista koiramäärää ei tarvitse kokoaikaisesti kestää :D. Toi viimepostaus oli muuten hyvä, herätteli ainakin minut siihen että puhelimessa tosiaan kannattaa olla muutaman eri (päivystävän) eläinlääkärin numero. Tosin se on ihan sama mitä sinä tänne blogiin kirjoitat, niin tämä lukija ainakin lukee koko postauksen tarkasti läpi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä neliörajoissa se olisikin aika karseeta toteuttaa, jos osa laumasta ei keskenään tulisi toimeen. Tämä viisikko onneksi luovi sujuvasti ja antoivat tarpeen vaatiessa hienosti toisilleen tilaa. :)

      Ei sitä tule ajatelleeksi. Mutta sen hädän hetkellä väitän olevan ihan äärimmäisen hyvä, kun tiedät heti lähimmät vaihtoehdot mihin soittaa. Itse sinne numerotiedusteluun kymmenen kertaa soittaneena, kun todella huonossa kunnossa oleva koira makaa velttona vieressä.. HYI!

      Poista