sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kun omistaja sairastaa? Kuvia + video!

Omaan elämääni painottavan Miinuskolkyt -blogin puolella on viimesen pari viikkoa tuskailtu enemmän ja vähemmän rajun sairastelun parissa. Ensimmäinen viikko teki musta täysin toimintakyvyttömän ja se tottakai tarkoittaa kurjia aikoja koirillekin, koska tässä taloudessa mä kun olen ainoa kaksijalkainen.

Muun muassa näitä tilanteita varten koirilleni on opetettu semmoinen ikävä asia kuin tylsyys. Pennun kanssa usein kovasti painotetaan sitä pennun aktivointia ja väsyttämistä ja pitää olla tekemistä ja puuhaa ja askaretta. Birren ollessa pentu mä tein sen kanssa ihan hitosti aina kaikkea. Tosi nuorena se alko tuhoamaan kämppää ihan yhtä aktiivisesti ja vaikka mä miten henkisesti tai fyysisesti väsytin sen aivan totaalisesti niin aina se yksinään tuhosi jotain.



Kun sitten koulun lisäksi menin töihin niin koiralle jäi aikaa laittoman vähän. Mutta kun loppu se hysteerinen aktivointi niin loppui myös tuhoaminen ja Birrelle tuli selväksi elämän julma tosiasia nimeltä tylsyys. Ihmisten parissa eläessä vain harvalla koiralla käy se onni, että ihminen on paikalla ja aktivoimassa suurimman osan vuorokaudesta. Omilla koirillani on käynyt paskin mahdollinen mäihä, kun mulla on kokopäivätyön lisäksi myös harrastuksia, jotka eivät liity koiriin.

Birrestä viisastuneena on Kauko ja Bea opetettu vähän eri tavalla. Sen loputtoman leikittämisen, aktivointilelujen, aivojumpan ja fyysisen uuvuttamisen sijasta on panostettu jopa kohtuuttoman paljon siihen rauhottumiseen. Bean kanssa sen tajusin tehdä vasta kun tajusin, ettei se osaa rauhottua lainkaan. Koko ajan piti puuhata jotain ja vaikka Bea ei juurikaan ole koskaan tuhonnut niin ne aivan liian korkeat kierrokset olivat rasite niin itselle kuin koiralle.



Niinpä tässä on yhtä paljon uhrattu aikaa ja energiaa sekä rauhottumiselle että luoksetulolle. Ne on mun tärkeysjärjestyksessä jaetulla ykkössijalla, koska niiden puuttuminen vaikeuttaa arkea merkittävästi. Birren pentuaikana sille jätettiin esimerkiksi maitopurkkeja tai muita pahvisia laatikoita, joihin laitettiin nameja ja sitten sai repiä ne atomeiksi. Sitä virhettä en toista enää ikinä. Kaukolle ja Bealle on käytetty isoja ja kestäviä luita sekä Kongeja. Ei juurikaan leluja tai muuta mahdollista revittävää.

Perinteisesti kotiintullessa koiria ei huomioida käytännössä lainkaan. Näin on tehty pentuna ja näin tehdään edelleen. On myös erikseen myös koiria koskeva käsky lähteä ulos ja ilman tätä käskysanaa saan ihan rauhassa pukeutua eteisessä, koska DreamTeam tietää mun poistuvan ovesta yksin. Ja sen semmosia juttuja. Siihen rauhalliseen elämiseen ja kierrosten oma-aloitteiseen hallintaan liittyy niin paljon kaikkea ja valtaosa siitä lähtee sieltä ihan omasta itsestä ja oman käytöksensä vaikutukset saa nähdä sitten koirissa - niin hyvässä kuin pahassa.




Noh enivei, viikkoon mun koirat ei päässeet kuin tohon kotitalon välittömään läheisyyteen tasan vaan ja ainoastaan tekemään tarpeensa. Ja kotona tämä aktiviteettien täydellinen puuttuminen näkyi ei yhtään mitenkään. Pikaisen ulkoilun jälkeen kaikki kolme lakosivat takaisin nukkumapaikoilleen - kuka sohvalle ja kuka lattialle. Bea jaksoi nukkua melkein koko viikon mun päällä tai kainalossa. Tai vähintään ainakin jaloissa. Enkä mä toisellakaan sairastusviikolla missään lenkkikunnossa ollut. Jaksoin nyt sentään pellonreunaan kävellä, että saivat juosta vapaana.

Voitte siis kuvitella sitä riemun määrää, kun tänään vihdoin mentiin kunnon lenkille. Hieman reilu 1h 45min rämmittiin kesää enteilevässä metsässä. Tulvivia ojia, mutalätäköitä, rauhallista metsää ja aikaa. Alkulenkistä ainakaan junioriosasto ei tainnut edetä metriäkään laukkaamatta. Oli vaan niin supersiistiä sinkoilla täysiä joka suuntaan! Loppumatkasta liikkuminen oli rentoa hölkkää ja se aina lämmittää mun mieltä niin suuresti. Tätä on ollut ikävä. <3


maanantai 11. toukokuuta 2015

Lainaus hevospuolelta: "Tarhaaminen tappaa"

Sitten klikaten kohti Katja Ståhlin kirjoitusta, josta lainaan lempparikappaleeni:
"Kertokaa vatipäälle, kuinka kallis hevosen pitää olla, että se lakkaa olemasta hevonen? Kuinka arvokas kopukka saa arvonimen Esine? Ymmärrän kyllä kultakellon, jota ei viitsi pitää joka päivä, koska perkele jos se jää uimahallin kaappiin, mutta että hevonen? Millä perustellaan hevoselle, että ymmärräthän sä, että et sä voi mennä tonne ulos noiden puolasta tuotujen, lyhytkaulaisten mäyräkoirien sekaan, koska sun kisat voi mennä ihan käteen? Etenkin kun suomalaisissa ratsatuskilpailuissa palkinnot ovat luokkaa lippalakki tai saunan lämpömittari."
Sitten hypätään takaisin koiramaailmaan. Mullahan on valtava moraalinen dilemma tästä koirien pitämisestä. Elinolot kun mun koirilla on täysin luonnottomat. Kerrostaloasunto, omistajalla kokopäivätyö, liian vähän ulkoilua ja ylipäänsäkin liian vähän aktivointia. Onneks ne nyt sentään saa kommunikoida keskenään kuten koirat, ainoa lohtu, vaikkakin aika laiha sellainen.

Tuntuu välillä ihan käsittämättömältä taluttaa eläviä olentoja narun päässä. Millä oikeudella mä olen asettanut itseni niiden yläpuolelle? Leikin jotain helvetin jumalaa päättämällä koirieni elämästä. Milloin ne syö, mitä ne syö, milloin ne pääsee ulos ja miten pitkäksi aikaa.

Mutta näiden vallitsevien rajotteiden puitteissa yritän parhaani. Koitan toteuttaa sen vähänkin liikunnan mahdollisimman laadukkaasti ja koitan ruokkia mahdollisimman laadukkaasti. Sen yhteisen aikamme yritän olla mahdollisimman johdonmukainen ja tasainen, jotta mun kanssa olis mahdollisimman kivaa ja helppoa olla. DreamTeam saa rypeä ojissa ja mudassa, kiipeilä, hyppiä, kaahata, pujotella, loikkia ja painia.



Sen ajan, kun ne saavat olla koiria, niin ne saavat olla sitä täysillä. Muistan aikanaan, kun koirapuistossa nuori afgaani heittäytyi piehtaroimaan hiekalle. Omistaja karjui koiralle puiston toiselta puolelta, juosten kiiruhti koiran luo ja kaksin käsin repi koiran ylös maasta. Mahtoi mennä tukkajumalan jakeluun nyt se, että turkki oli juuri pesty ja harjattu eikä silloin ole todellakaan asiaa piehtaroida. Selvähän se!

Tai kun olen aidon hämmentyneenä seurannut keskustelua siitä, kuinka erään henkilön koira ei saanut juosta vapaana, ettei vaan satu mitään. Ja nyt hiljattain mulle selitettiin suu vaahdossa, että koiransa ei saa enää juosta vapaana, koska oli juossut itsensä keppiin, joka oli mennyt kyljestä läpi. Siinä vaiheessa, kun mä alan pitämään koirani hihnassa sen takia, ettei niille vaan satu mitään, niin joku voi tulla takavarikoimaan ne pois.

Tiedostan riskit. Voi juosta ittensä keppiin, voi tehdä virhearvion ja hypätä liian korkealta, voi juosta kuoppaan ja katkaista jalkansa, voi juosta puuta päin, voi tippua kalliolta ja katkaista niskansa. Voi loukkaantua, voi vammautua, voi kuolla. Mutta mikään, siis mikään, ei korvaa sitä riemua, mikä paistaa vapaana riekkuvan koiran naamalta. Kun saan katsella oman laumani saumatonta toimintaa koirina, koiralaumana. Se on korvaamatonta!

Olkoot paskaisia, menkööt vahingon sattuessa rikki, vaikka henki lähtis - yritän silti tarjota mahdollisimman paljon aikaa saada olla koira. Koska koirana oleminen on riski.