sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kun omistaja sairastaa? Kuvia + video!

Omaan elämääni painottavan Miinuskolkyt -blogin puolella on viimesen pari viikkoa tuskailtu enemmän ja vähemmän rajun sairastelun parissa. Ensimmäinen viikko teki musta täysin toimintakyvyttömän ja se tottakai tarkoittaa kurjia aikoja koirillekin, koska tässä taloudessa mä kun olen ainoa kaksijalkainen.

Muun muassa näitä tilanteita varten koirilleni on opetettu semmoinen ikävä asia kuin tylsyys. Pennun kanssa usein kovasti painotetaan sitä pennun aktivointia ja väsyttämistä ja pitää olla tekemistä ja puuhaa ja askaretta. Birren ollessa pentu mä tein sen kanssa ihan hitosti aina kaikkea. Tosi nuorena se alko tuhoamaan kämppää ihan yhtä aktiivisesti ja vaikka mä miten henkisesti tai fyysisesti väsytin sen aivan totaalisesti niin aina se yksinään tuhosi jotain.



Kun sitten koulun lisäksi menin töihin niin koiralle jäi aikaa laittoman vähän. Mutta kun loppu se hysteerinen aktivointi niin loppui myös tuhoaminen ja Birrelle tuli selväksi elämän julma tosiasia nimeltä tylsyys. Ihmisten parissa eläessä vain harvalla koiralla käy se onni, että ihminen on paikalla ja aktivoimassa suurimman osan vuorokaudesta. Omilla koirillani on käynyt paskin mahdollinen mäihä, kun mulla on kokopäivätyön lisäksi myös harrastuksia, jotka eivät liity koiriin.

Birrestä viisastuneena on Kauko ja Bea opetettu vähän eri tavalla. Sen loputtoman leikittämisen, aktivointilelujen, aivojumpan ja fyysisen uuvuttamisen sijasta on panostettu jopa kohtuuttoman paljon siihen rauhottumiseen. Bean kanssa sen tajusin tehdä vasta kun tajusin, ettei se osaa rauhottua lainkaan. Koko ajan piti puuhata jotain ja vaikka Bea ei juurikaan ole koskaan tuhonnut niin ne aivan liian korkeat kierrokset olivat rasite niin itselle kuin koiralle.



Niinpä tässä on yhtä paljon uhrattu aikaa ja energiaa sekä rauhottumiselle että luoksetulolle. Ne on mun tärkeysjärjestyksessä jaetulla ykkössijalla, koska niiden puuttuminen vaikeuttaa arkea merkittävästi. Birren pentuaikana sille jätettiin esimerkiksi maitopurkkeja tai muita pahvisia laatikoita, joihin laitettiin nameja ja sitten sai repiä ne atomeiksi. Sitä virhettä en toista enää ikinä. Kaukolle ja Bealle on käytetty isoja ja kestäviä luita sekä Kongeja. Ei juurikaan leluja tai muuta mahdollista revittävää.

Perinteisesti kotiintullessa koiria ei huomioida käytännössä lainkaan. Näin on tehty pentuna ja näin tehdään edelleen. On myös erikseen myös koiria koskeva käsky lähteä ulos ja ilman tätä käskysanaa saan ihan rauhassa pukeutua eteisessä, koska DreamTeam tietää mun poistuvan ovesta yksin. Ja sen semmosia juttuja. Siihen rauhalliseen elämiseen ja kierrosten oma-aloitteiseen hallintaan liittyy niin paljon kaikkea ja valtaosa siitä lähtee sieltä ihan omasta itsestä ja oman käytöksensä vaikutukset saa nähdä sitten koirissa - niin hyvässä kuin pahassa.




Noh enivei, viikkoon mun koirat ei päässeet kuin tohon kotitalon välittömään läheisyyteen tasan vaan ja ainoastaan tekemään tarpeensa. Ja kotona tämä aktiviteettien täydellinen puuttuminen näkyi ei yhtään mitenkään. Pikaisen ulkoilun jälkeen kaikki kolme lakosivat takaisin nukkumapaikoilleen - kuka sohvalle ja kuka lattialle. Bea jaksoi nukkua melkein koko viikon mun päällä tai kainalossa. Tai vähintään ainakin jaloissa. Enkä mä toisellakaan sairastusviikolla missään lenkkikunnossa ollut. Jaksoin nyt sentään pellonreunaan kävellä, että saivat juosta vapaana.

Voitte siis kuvitella sitä riemun määrää, kun tänään vihdoin mentiin kunnon lenkille. Hieman reilu 1h 45min rämmittiin kesää enteilevässä metsässä. Tulvivia ojia, mutalätäköitä, rauhallista metsää ja aikaa. Alkulenkistä ainakaan junioriosasto ei tainnut edetä metriäkään laukkaamatta. Oli vaan niin supersiistiä sinkoilla täysiä joka suuntaan! Loppumatkasta liikkuminen oli rentoa hölkkää ja se aina lämmittää mun mieltä niin suuresti. Tätä on ollut ikävä. <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti