maanantai 11. toukokuuta 2015

Lainaus hevospuolelta: "Tarhaaminen tappaa"

Sitten klikaten kohti Katja Ståhlin kirjoitusta, josta lainaan lempparikappaleeni:
"Kertokaa vatipäälle, kuinka kallis hevosen pitää olla, että se lakkaa olemasta hevonen? Kuinka arvokas kopukka saa arvonimen Esine? Ymmärrän kyllä kultakellon, jota ei viitsi pitää joka päivä, koska perkele jos se jää uimahallin kaappiin, mutta että hevonen? Millä perustellaan hevoselle, että ymmärräthän sä, että et sä voi mennä tonne ulos noiden puolasta tuotujen, lyhytkaulaisten mäyräkoirien sekaan, koska sun kisat voi mennä ihan käteen? Etenkin kun suomalaisissa ratsatuskilpailuissa palkinnot ovat luokkaa lippalakki tai saunan lämpömittari."
Sitten hypätään takaisin koiramaailmaan. Mullahan on valtava moraalinen dilemma tästä koirien pitämisestä. Elinolot kun mun koirilla on täysin luonnottomat. Kerrostaloasunto, omistajalla kokopäivätyö, liian vähän ulkoilua ja ylipäänsäkin liian vähän aktivointia. Onneks ne nyt sentään saa kommunikoida keskenään kuten koirat, ainoa lohtu, vaikkakin aika laiha sellainen.

Tuntuu välillä ihan käsittämättömältä taluttaa eläviä olentoja narun päässä. Millä oikeudella mä olen asettanut itseni niiden yläpuolelle? Leikin jotain helvetin jumalaa päättämällä koirieni elämästä. Milloin ne syö, mitä ne syö, milloin ne pääsee ulos ja miten pitkäksi aikaa.

Mutta näiden vallitsevien rajotteiden puitteissa yritän parhaani. Koitan toteuttaa sen vähänkin liikunnan mahdollisimman laadukkaasti ja koitan ruokkia mahdollisimman laadukkaasti. Sen yhteisen aikamme yritän olla mahdollisimman johdonmukainen ja tasainen, jotta mun kanssa olis mahdollisimman kivaa ja helppoa olla. DreamTeam saa rypeä ojissa ja mudassa, kiipeilä, hyppiä, kaahata, pujotella, loikkia ja painia.



Sen ajan, kun ne saavat olla koiria, niin ne saavat olla sitä täysillä. Muistan aikanaan, kun koirapuistossa nuori afgaani heittäytyi piehtaroimaan hiekalle. Omistaja karjui koiralle puiston toiselta puolelta, juosten kiiruhti koiran luo ja kaksin käsin repi koiran ylös maasta. Mahtoi mennä tukkajumalan jakeluun nyt se, että turkki oli juuri pesty ja harjattu eikä silloin ole todellakaan asiaa piehtaroida. Selvähän se!

Tai kun olen aidon hämmentyneenä seurannut keskustelua siitä, kuinka erään henkilön koira ei saanut juosta vapaana, ettei vaan satu mitään. Ja nyt hiljattain mulle selitettiin suu vaahdossa, että koiransa ei saa enää juosta vapaana, koska oli juossut itsensä keppiin, joka oli mennyt kyljestä läpi. Siinä vaiheessa, kun mä alan pitämään koirani hihnassa sen takia, ettei niille vaan satu mitään, niin joku voi tulla takavarikoimaan ne pois.

Tiedostan riskit. Voi juosta ittensä keppiin, voi tehdä virhearvion ja hypätä liian korkealta, voi juosta kuoppaan ja katkaista jalkansa, voi juosta puuta päin, voi tippua kalliolta ja katkaista niskansa. Voi loukkaantua, voi vammautua, voi kuolla. Mutta mikään, siis mikään, ei korvaa sitä riemua, mikä paistaa vapaana riekkuvan koiran naamalta. Kun saan katsella oman laumani saumatonta toimintaa koirina, koiralaumana. Se on korvaamatonta!

Olkoot paskaisia, menkööt vahingon sattuessa rikki, vaikka henki lähtis - yritän silti tarjota mahdollisimman paljon aikaa saada olla koira. Koska koirana oleminen on riski.



1 kommentti:

  1. Aivan mahtava kirjoitus! Ja katjan blogi on myös vierailun arvoinen. Kiitos!

    VastaaPoista