lauantai 29. huhtikuuta 2017

Tuhat tapaa meinata kuolla - Arvaa kuka?

Luulis, että kymmenessä vuodessa tähän olisi ehtinyt jotenkin jo tottumaan, mutta ei. Se on aina ihan yhtä perseestä valvoa yötä ja laittaa pitkävetoa siitä, kuinka monta koiraa on elossa vielä aamulla. Meidän elämää vähänkään blogin kautta seuranneet tai edes etäisesti tosielämässä tuntevat tietävät tässä kohti jo aivan varmasti kenestä on kyse.

Kyllä. Rouva Porokoiran "Kuinka yrittäisin kuolla tänä vuonna" -projekti iskettiin vahvasti tulille.

Eilen käytin koirat iltapäivällä ulkona ja lähdin tappeluhommiin. Illalla palattuani kotiin kaikki kolme hörökorvaa olivat vallan iloisia ja niin normaalin oloisia, kuin nyt mahdollista on. Menin suihkuun, mutta jouduin jättämään peseytymisen kesken, kun suihkun kohinan läpi kuului ihmeellistä kolinaa. Ihan kuin joku olisi paiskonut jotain keittiössä.

Hiippailin paikalle ja Birre seisoi harottavin jaloin normaalilla nukkumapaikallaan keittiön pöydän alla ja törmäili tuolien sekä pöydän jalkoihin. Huomasin, että peruuttaminen oli sille täysin mahdotonta. Autoin horjuvan koiran pois sokkelosta ja autoin sen olohuoneen matolle. Tuli ihan vallan elävästi viime kesän sieniepisodi mieleen, kun katsoin hädin tuskin makuulta ylös pääsevää koiraa, joka kaatuili oikealle ja vasemmalle.

Parasta. Tää on parasta.










Kiedoin heiveröisen mummokoiran vilttiin ja makasin lattialla sen vieressä, silittämällä sen sai rauhoittumaan. Syke oli normaali, hengitys normaali, kropassa hyvä neste ja ruokahaluakin löytyi. Tein päätöksen jäädä vielä katsomaan, mihin tilanne kehittyy. Tällä kertaa pää ei heijannut, eikä silmät vilkkuneet puolelta toiselle. Tasapaino vaan tuntui yhtäkkiä kadonneen täysin.

Tunnin sisällä kehon hallinta palautui ja Birre pääsi jo omin avuin lattialta ylös. Hetken liikkuminen oli horjuvaa, mutta aamulla mummu oli taas ihan normaalin oloinen ja liikkui ulkona omasta tahdostaan reippaasti juosten ja hyppien. Se on juonut, syönyt ja tehnyt tarpeensa ihan normaalisti.

Hämmentävintä tässä on miten täysin yhtäkkiä oireet iskivät. Viime kesän sieniseikkailun jälkeen Birre ei ole oireillut mitenkään. Syksyllä huomasin siltä pari kertaa kutsuttaessa kuuloharhan, kun se ei heti hahmottanut äänen tulosuuntaa, mutta ei muuta. Senkin voisin hyvin laittaa iän piikkiin. Mummu on ollut iloinen, ärsyttävä ja niin täynnä elämää, että junioriosasto on ollut hätää kärsimässä riehakkaan rouvan kanssa. Ja nyt totaalinen hetkellinen romahdus ihan muutamassa minuutissa.

Tää on vähän ankeeta taas istua pitkää päivää töissä. Ajatus karkaa vähän väliä kotiin ja mietin jo valmiiksi sitä hetkeä, kun astuu kotiovesta sisään, että mitä siellä on vastassa. Oliko kyseessä joku yksittäinen...joku, vai joko tää nyt oliskin sitä kuuluisaa lopun alkua. Se kun on päätetty jo aikaa sitten, että isoja ja/tai kalliita tutkimuksia ja toimenpiteitä mummokoiralle ei enää tehdä. Viime kesänä olin jo päättänyt päivän lopetukselle, mikäli sienistä aiheutuneet huojumiset ja muut kamankäytön oireet eivät olisi kadonneet. Ja nyt joutuu taas miettimään, mihin se raja vedetään, jos tästä saadaan useamminkin toistuva riesa.

Laitoin ystävälleni eilen illalla kuvan mummun raakileesta ja sanoin, että en ihmettelisi, vaikka se kuolisi nyt käsiin. Se näytti niin väsyneeltä ja aivan totaalisen luovuttaneelta. Ja kuten ystäväni sanoi, ton koiran iällä ja terveyshistorialla kyseessä voi olla mitä tahansa. Sienien vaikutuksia, jotain selkäydinperäistä, vaikka borrelioosia tai mikä ettei esimerkiksi aivokasvaimia.

Taas mennään päivä kerrallaan. Viime kesän jäljiltä olikin jo taas liian turvallinen olo ehtinyt tulemaan ja olen juhlinut harva se päivä mummun elämäniloa ja riemua. Palauteltiin naama edellä maanpinnalle.

P.S. Eräs tosimies Pohjanmaalta ei kestänyt. Se keräsi välittömästi vähintään kolme galaksin murheet harteilleen ja meinasi musertua kaiken sen huolen painosta.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Aina niin luotettava, rakas mummu ♥

Hiljaiseloa. On keskitytty olennaiseen, on niin paljon asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin blogi(t). Näitä kirjotellaan, jos sattuu jaksamaan ja ehtimään.

Rauhallinen ilta toimistolla antaa siihen nyt mahdollisuuden ja on aihettakin, kun mummokoira sai mut tänä aamuna pakahtumaan rakkaudesta. Rouva Porokoira ei ole malliesimerkki loistavasta hermorakenteesta. Se ahdistuu, paineistuu, on rasittavan herkkä ja ihmisiä kohtaan välillä jopa enemmän arka kuin edes vain varautunut.

Mutta koiraa mummu puhuu. Voi kuinka hyvin puhuukaan. Aamulla mutkaisella metsäosuudella kuului nimeltä huutelua ja yhtäkkiä mutkan takaa tupsahti tielle kaksi irtokoiraa. Kaukon ja Bean pidin kiinni ja tuupin jalalla ne pysymään mun takana, mutta Rouvashenkilön päästin irti hihnasta kaksin lähestyessä meitä. Kuonostaan jo harmaantunut uroskarkulainen saapui paikalle ensin vähän turhan jäykin jaloin, mutta mummu hoiti tilanteen.

Birre käveli tulokasta vastaan tyynen varmasti, rauhoitellen ja hyvin miellyttävin elein. Uroksen asenne pehmeni hentoisen mummelin edessä ja haistelivat toisiaan hyvin ystävällisissä merkeissä. Tällä välin koirien ulkoiluttaja ehti riittävän lähelle käskyttämään koiransa pois. Ja hänelle kiitos mainiosta toiminnasta, ei tosiaan jääty etäälle huhuilemaan, josko ne omat kullannuput joskus haluaisivat ehkä mahdollisesti tulla takaisin, vaan ne todella käskytettiin pois meidän luota. Ihminen myös huikkasi ääneen pahoittelunsa, jotka kuitattiin hyväntuulisesti vastaanotetuksi. Vahinkoja sattuu ja nämäkin tilanteet voi hoitaa loppuun tyylillä. No hard feelings.

Vierailijoiden kääntyessä pois tilanteesta jatkoi mummu hyväntuulisesti puskien haistelua ja keppien mussutusta. Täysin vasten Rouvan tahtoa rutistin sitä ja pussasin siltä posken ruttuun. Kaikesta ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta se vaan on niin luottopossu. ♥